Ekologinen velka: kenelle kuuluu ympäristötuhojen lasku?

Kuva: Rebecca Key (CC)

Maapallolla on tietty ekologinen kantokyky, mikä tarkoittaa kulutuksen, tuotannon, jätteiden ja muun ihmisen toiminnan luonnolle aiheuttaman rasituksen ylärajaa. Jos tuo raja ylittyy, on seurauksena ympäristötuhoja, jotka heijastuvat nopeasti myös omaan hyvinvointiimme ja elinkeinoihimme.

Tällä hetkellä ihmiset elävät huomattavasti yli planeettaamme ekologisten varojen. Ekologisen kantokyvyn ylittyminen johtuu lähinnä kulutuksen kasvusta rikkaissa maissa. Tuotanto, saastuminen ja luonnonvarojen liikakäyttö puolestaan sijoittuvat suurissa määrin köyhiin maihin. Kalleimman laskun maksavatkin ne köyhien maiden asukkaat, joiden elinympäristöä länsimainen kulutus tuhoaa. Heidän elinehtonsa heikkenevät dramaattisesti. Tätä sanotaan pohjoisen ekologiseksi velaksi etelälle.

Jatkuvasti lisääntyvästä ekologisesta velasta huolimatta kansainvälinen velkakeskustelu on painottunut etelän taloudelliseen velkaan pohjoiselle. Köyhillä valtioilla on huomattavia, joskin usein kyseenalaisia, velkoja rikkaille maille ja niiden kontrolloimille kansainvälisille rahoituslaitoksille. Näitä velkoja ei ole lupauksista huolimatta mitätöity. Länsimaille tilanne on edullinen, sillä velkojen olemassaolo tukee pohjoisen kasvavia kulutusmahdollisuuksia.

Velan periminen pakottaa köyhät valtiot hankkimaan ulkomaista valuuttaa, mieluiten dollareita, keinolla millä hyvänsä. Usein ainoa keino on luonnonvarojen liikakäyttö. Taloudellisen pakon edessä ekologinen kantokyky ylitetään. Kun suuri joukko velallismaita ryhtyy tuomaan markkinoille kasvavia määriä samoja perusraaka-aineita, niiden hinnat laskevat. Hyötyjiä ovat teollisuusmaiden kuluttajat.

Keskeisintä vähävaraisten ihmisten toimeentulon kannalta ei ole luonnonresurssien kauppaaminen, vaan niiden helppo saatavuus sekä mahdollisuus yhteiskäyttöön. Vientiin suuntautunut tuotanto ja vähävaraisimpien pienimuotoinen toimeentulotalous kilpailevat keskenään maankäytöstä. Jokainen kahvipelto on pois peruselintarvikkeiden viljelyltä. Osa köyhimmille koituvista kustannuksista jää nykyisessä talousjärjestelmässä lähes aina korvaamatta. Koko maapallon näkökulmasta pohjoinen elää kuitenkin etelän kustannuksella.

Vesi on arkinen esimerkki siitä, kuinka ekologista velkaa kertyy. Etelästä pohjoiseen tuotaviin tuotteisiin on varastoitunut valtava määrä niin sanottua "virtuaalivettä", joka on kulutettu valmistusprosessin aikana. On laskettu, että yhteen kahvikupilliseen tarvitaan 140 litraa vettä. Kilon pihvi vaatii jo 15 000 litraa. Osa vientituotannosta tapahtuu kuivilla alueilla, joilla vedestä on pulaa. Kun niukat varannot ohjataan tehotuotantoon, vettä ei välttämättä enää riitä muihin tarpeisiin.

Lähtökohtana täytyisikin olla, että ihmisille, joiden vedensaantia tuotanto heikentää, korvattaisiin heidän menetyksensä.

Ekologisesta velasta puhutaan myös ilmastonmuutoksen yhteydessä. Pohjoisen maat ovat vastuussa valtaosasta ilmastonmuutosta nopeuttavista päästöistä, eikä kansainvälisten neuvotteluiden lähtökohtana edes vakavasti harkita päästöoikeuksien tasaista jakoa. Koska etelän maat kuitenkin kärsivät ilmastonmuutoksesta enemmän, on niillä periaatteessa oikeus vaatia tämän ekologisen velan takaisinmaksua.

Toistaiseksi ekologisen velan käsitteestä on johdettu varsin vähän konkreettisia poliittisia vaatimuksia. Sitä on sovellettu pikemminkin näkökulmana maailmantalouteen. Luonnonvarojen rajallisuuden ymmärtäminen pakottaa ennemmin tai myöhemmin uudenlaisiin tarkastelutapoihin ja käytäntöihin resurssienjaossa. Tässä tarkastelussa ekologista velkaa ei tule unohtaa.

Teppo Eskelinen