Globaalin siirtolaisuuden hallinta

Kuva: Börries Nehe

Vuosituhannen alun joka kesäistä uutisvirtaa: ”Satoja laittomia siirtolaisia rantautui Kanarian saarille”, ”24 afrikkalaista hukkui Maltan edustalla veneen kaaduttua”, ”Italian rannikkovartiosto pelasti Lampedusan läheltä merestä satoja veden varaan joutuneita siirtolaisia.”

Euroopan unioni on julistanut osoittavansa samanaikaisesti sekä vankkumatonta päättäväisyyttä ”laittomien siirtolaisten invaasion” edessä että syvää huolta Välimerellä tapahtuvista ”humanitäärisistä katastrofeista”. Käytännössä tämä on tarkoittanut Marokon ja Libyan tukemista ja painostamista rajavartioinnin lisäämiseksi sekä merivalvontaoperaatioita Välimerellä ja Kanarian saarten ympäristössä.

Siirtolaiset eivät turvaudu venematkoihin jännityksen halusta, vaan koska he eivät saa viisumia. Kontrollien kiristäminen on tehnyt siirtolaisten liikkumisesta vaikeampaa, kalliimpaa ja vaarallisempaa. Esimerkiksi Marokon ja Mauritanian tiukentunut rajavalvonta on siirtänyt venereitit Senegalin ja Kanarian välille, mikä on lisännyt hukkumiskuolemia. Eurooppalaisten valtioiden tiukka viisumipolitiikka yhdistettynä rajakontrollien kiristämiseen on muuttamassa Välimerta joukkohaudaksi.

Siirtolaiskontrollien kiristyminen ei ole vain eurooppalainen ilmiö. Yhdysvaltojen ja Meksikon välille rakennetaan yli tuhannen kilometrin pituista uusimmalla valvontateknologialla varustettua ja miljardeja maksavaa muuria. Australia on jo pitkään pysäyttänyt siirtolaisia kuljettavia laivoja ennen niiden pääsyä omille merialueilleen ja perustanut maahan pyrkijöille leirejä Tyynenmeren saarille.

Itse asiassa Välimeren ja Kanarian tilanteesta esitettävä mediaspektaakkeli on harhaanjohtava. Vain murto-osa Eurooppaan tulevista niin sanotuista laittomista siirtolaista matkustaa veneellä. Kanarialle saapuu vuosittain joitakin tuhansia paperittomia – yhteensä heitä elää Euroopassa seitsemästä kahdeksaan miljoonaa.

Laittomia ovat myös kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat, jotka onnistuvat välttämään maasta poistamisen, tai turistiviisumilla tulleet, jotka ovat löytäneet pimeää työtä ja jääneet viisumin osoittaman ajan yli. Noin 15–20 prosenttia kaikista maailman siirtolaisista eli 30–40 miljoonaa ihmistä joutuu elämään laittomasti.

Laitonta siirtolaisuutta huomattavasti lukumäärältään suurempi siirtolaisuuden muoto Eurooppaan on kuitenkin perhemuutto, siis muutto vieraassa maassa jo asuvien perheenjäsenten luo.

Tilastojen pyörittelyä tärkeämpää on tarkastella siirtolaisuuden hallinnan luonnetta. Miksi ihmisten liikkeen rajoittaminen koetaan niin tärkeäksi juuri nyt, kun samaan aikaan pääoman ja tavaroiden liikkuminen pyritään vapauttamaan?

Historiallista taustaa vasten tämä vaikuttaa vielä oudommalta. Sekä Yhdysvallat että Australia ovat valtioita, joita ei olisi olemassa ilman siirtolaisuutta ja joiden talous ei pyörisi päiväkään ilman miljoonia laillisia ja laittomia siirtotyöläisiä. Myös Eurooppa on aina ollut paitsi maastamuuton niin myös maahanmuuton manner.

Siirtolaisuuden pitkä historia voi houkuttaa tarkastelemaan siirtolaisuutta ihmisyhteisöihin kuuluvana luonnollisena ilmiönä. Kun tietyt ehdot täyttyvät, oli kyse sitten nälänhädästä, ympäristökatastrofista tai muista vaikeuksista, ihmiset lähtevät etsimään parempaa ja turvallisempaa asuinsijaa. Ajatellaan, että tietyt tekijät, kuten työmahdollisuudet, vetävät ihmisiä puoleensa ja toiset, kuten köyhyys, työntävät ihmisiä liikkeelle. Inhimilliset halut, tarpeet ja päämäärät nähdään helposti pelkkinä veto- ja työntekijöinä, joita manipuloimalla liikkumista voidaan ohjata.

Päinvastaisesti on mahdollista väittää myös, että siirtolaisuus on ytimeltään jotakin epäluonnollista, joka merkitsee elinympäristöön sopeutumisen sijaan katkosta ja rajojen ylittämistä. Siirtolaisten liike on aina ollut hyökkäys tiettyinä aikoina luonnollisina pidettyjä hierarkioita vastaan: talonpoika pakenee maaorjuutta kaupunkiin, siirtotyöläinen Amerikan itärannikon tehtaiden kehnoja palkkoja Kaliforniaan, nainen Lähi-idästä pakkoavioliittoa Eurooppaan.

Mitkään muurit eivät pysäytä ihmisten liikettä. Kun öljykriisien jälkeen 1970-luvulla siirtolaisuutta alettiin rajoittaa Länsi-Euroopassa voimakkaasti, ei tämä johtanut siirtolaisuuden loppumiseen, vaan sen muotojen muuttumiseen.

Kylmän sodan jälkeen Eurooppaan suuntautunutta siirtolaisuutta luonnehtii sekä turvapaikanhakijoiden että laittomien siirtolaisten määrän lisääntyminen – ylipäätään liikkuvuuden muotojen moninaistuminen. Jokainen rajoitus johtaa vain muutokseen siirtolaisten reiteissä. Jos Marokko sulkee rajansa EU:n avustuksella, ihmiset suuntaavat Kanarialle.

Kaikissa Euroopan unionin siirtolaisuuden hallinnan strategialinjauksessa on kuitenkin lähtökohtana työvoiman liikkeen välttämättömyys. Globaali siirtolaisuuden hallinta perustuu liikkuvuuden lisäämiseen ja rajoittamiseen samanaikaisesti. Eikä tässä ole mitään ristiriitaista: pääoma on aina tarvinnut avukseen rajoja, ja globaali pääoma tarvitsee niitä erityisesti.

Markus Himanen, Dan Koivulaakso, Jukka Könönen ja Eetu Viren