Siirtolaisuus ja kansalaisuus

Kuva: Ms L (CC)

Kansalaisuus on modernien kansallisvaltioiden aikana merkinnyt syntymän kautta saatua yhteisön jäsenyyttä. Kansalaisuus erottaa "meidät" muukalaisista. Juuri kansalaisuus toimii niin poliittisten, sosiaalisten kuin kansalaisoikeuksienkin perustana, minkä vuoksi kansalaisten (ja ulkomaalaisten) identifioiminen muodostaa edelleen valtion hallinnan perustan. 1900-luvulla kansallisvaltiot omaksuivat kansalaisuuden ulossulkevan logiikan siinä määrin, että myös ihmisoikeudet riippuvat viime kädessä kansalaisuudesta.

Kansalaisuuden tunnus on passi. Passissa konkretisoituu myös kansalaisuuden mahdollistama ihmisten eriarvoinen kohtelu: siinä missä länsimaalaiset liikkuvat ympäri maailmaa suhteellisen vaivatta, kolmannesta maailmasta kotoisin olevat saattavat länsimaihin pyrkiessään päätyä säilöönottokeskukseen. Passien syrjivä ja oikeuksia rajoittava luonne kansallisuuden ilmaisijana saakin monet siirtolaiset tuhoamaan passinsa ja henkilöllisyystodistuksensa ennen rajan ylitystä – kansalaisuutta kun on mahdoton todistaa ilman dokumentteja.

Kansalaisuuden ja oikeuksien suhde paljastui viimeistään toisen maailmansodan jälkeen miljoonien pakolaisten kohdalla.

Ihmisoikeussopimusten, kuten Geneven pakolaissopimuksen, tulisi taata vailla kansalaisuuden tarjoamaa suojaa olevien turvapaikanhakijoiden oikeuksien toteutuminen. Käytännössä turvapaikanhakijoita odottavat olematon oikeusturva, säilöönotto ja käännytykset usein mielivaltaisin perustein. Toisin sanoen ihmisoikeudet ovat joko kansalaisoikeuksia tai viranomaisen oikeuksia päättää oikeudettoman henkilön oikeuksien olemassaolosta eli tämän pääsystä kansalaisuuden tai sitä vastaavan oikeudellisen aseman piiriin.

Kansalaisuuden takaamia oikeuksia on jatkuvasti kavennettu sekä talouden vaatimusten että valtion turvallisuuden nimissä, eikä kansalaisuus välttämättä suojaa edes valtion toimenpiteiltä.

On kuitenkin ongelmallista puhua kansalaisuudesta yksiselitteisenä yhteisöön kuulumisen tunnuksena, sillä käytännössä se tarkoittaa usein eri asioita eri ihmisille. Suomessakin oleskelee varsinaisten kansalaisten lisäksi enemmän tai vähemmän pysyvästi turvapaikanhakijoita, täällä työskenteleviä toisen EU-maan kansalaisia, tilapäisen oleskeluluvan saaneita ja itäeurooppalaisia vuokratyöläisiä. Näitä eri kategorioita vastaavat eri oikeudet. Nyrkkisääntö on kuitenkin perinteinen: länsimaalaiset ovat lähtökohtaisesti etuoikeutetussa asemassa.

Siirtolaisten oikeudellinen asema on aina riippuvainen oleskeluluvasta. Ilman asumismaan kansalaisuutta oikeus esimerkiksi sosiaalipalveluihin tai koulutukseen on rajoitettu, poliittisista oikeuksista puhumattakaan. Kansalaisuuden puuttuminen mahdollistaa myös esimerkiksi karkottamisen maasta vastoin omaa tahtoa sekä sulkemisen leireihin. Epäselvien oikeuksien merkitys konkretisoituukin vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei enää ole: säilöönottokeskuksessa karkotusta odottava siirtolainen tietää, mitä on omata tai olla omaamatta kansalaisuus. Paperittomalla ihmisellä ei toisin sanoen ole varaa joutua tilanteeseen, jossa valtion pitää kunnioittaa hänen ihmisoikeuksiaan.

Siirtolaisille ei haluta myöntää virallista asemaa eikä oikeuksia, sillä paperittomat ovat ihanteellista työvoimaa: he ovat usein valmiita tekemään mitä tahansa millä tahansa palkalla. Jatkuva karkotuksen uhka on tapa pakottaa heitä työhön, jota kukaan muu ei halua. Siirtolaisia siedetäänkin vain niin kauan kun he työskentelevät. Työstä riippuu sekä oleskeluoikeus että side yhteisöön.

Tiukentuvasta rajapolitiikasta huolimatta tarkoituksena ei olekaan sulkea Euroopan rajoja. Euroopan komission omienkin arvioiden mukaan väestön ikääntymisen myötä Eurooppaan tarvitaan vuoteen 2030 mennessä 20 miljoonaa siirtolaista taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Siirtolaisuuden ja kansalaisuuden välinen ongelma ei ole siten pelkästään oikeudellinen tai poliittinen – ikään kuin siirtolaisten laillistaminen ratkaisisi kaikki ongelmat – vaan taustalla vaikuttavat talouden mekanismit. Tämä on otettava huomioon, mikäli halutaan ymmärtää, mistä ”hallitussa maahanmuutossa” on viime kädessä kysymys.

Kansalaisuuden ja siihen sidottujen oikeuksien rappio on tosiasia, vaikka sen seuraukset eivät ole vielä täysimittaisesti nähtävissä. Kansalaisten oikeuksien kaventamisesta seuraa lopulta tilanne, jossa ei ainoastaan siirtolaisten, vaan kaikkien ihmisten oikeudet tulevat täysin työstä riippuvaisiksi. Se mikä on normaalia siirtolaisille tänään, saattaa olla huomenna totta jokaisen kohdalla.

Markus Himanen, Dan Koivulaakso, Jukka Könönen ja Eetu Viren