Verokilpailu kutistaa politiikan pelivaraa

Artikkeli linkittyy paikkoihin

Yksikään valtio ei tulisi toimeen ilman veroja. Niitä maksetaan muun muassa palkoista, erilaisista voitoista, kulutustavaroista ja omaisuuden tuotosta. Veroille on tyypillistä, että niiden tuoton käyttötarkoitusta ei ole määrätty ennalta. Tämä erottaa verot tiettyyn palveluun tai vaikkapa tuotteen käyttöoikeuteen sidotuista maksuista. Esimerkiksi poliisin tai perusterveydenhuollon toimintaa ei voitaisi turvata pelkillä maksuilla.

Veroja maksavat sekä yksityishenkilöt että yritykset vastineeksi valtiolta saamistaan palveluista ja toimivasta yhteiskuntarakenteesta. Verojen tasoon ja toteutustapaan liittyvät päätökset ovat merkittävimpiä, joita kansanedustajat demokraattisissa valtioissa tekevät. Ne luovat edellytykset ja raamit sille, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme.

Nykyään verotuksesta päätetään kuitenkin yhä harvemmin kansalaisten vaatiman palvelutason perusteella. Päätöksiä veroista ohjaa usein verokilpailu, jolla valtiot yrittävät houkutella alueelleen monikansallisia yrityksiä ja rikkaita yksityishenkilöitä. Yritysten ja rikkaiden yksityishenkilöiden verotusta on 1980-luvulta alkaen kevennetty eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi vuosina 2000–2006 rikkaiden teollisuusmaiden (OECD-maat) keskimääräinen yhtiöverotaso laski 34,1 prosentista 28,5 prosenttiin. Kun yksi valtio on alentanut verotustaan, ovat naapurimaat seuranneet usein esimerkkiä.

Ilmiöstä on käytetty nimitystä ”kilpailu kohti pohjaa”. Jotkut pitävät sitä terveenä ilmiönä ja katsovat sen esimerkiksi tehostavan valtioiden toimintaa.

Demokratianäkökulmasta taustalla on väärinymmärrys verotuksen roolista. Verotus on pohjimmiltaan väline kansalaisten tahdon toteuttamiseen – esimerkiksi ilmaiseen koulutukseen tai maksuttomaan terveydenhoitoon kaikille. Tämän vuoksi verotusta ei voi "tehostaa" samalla tavalla kuin muita yhtiöiden kustannuksia. Siten verokilpailu heikentää demokratiaa.

Taloudelliselta kannalta verokilpailu on hyödyttänyt joitain valtioita, kuten Irlantia ja osin myös Suomea. Hyötyjät ovat yleensä olleet niitä, jotka ovat lähteneet siihen mukaan ensimmäisinä. Heidän saamansa hyödyt ovat kuitenkin pois muiden valtioiden verotuloista. Investoinnit eivät myöskään välttämättä kanavoidu hyvinvoinniksi, tai edes verotuloiksi, jos verotaso on tarpeeksi alhainen tai jos esimerkiksi yritykset tai rikkaat yksityishenkilöt pystyvät siirtämään voittojaan veroparatiiseihin.

Pidemmällä aikavälillä jatkuvasti laskevista verotuloista kärsivät kaikki valtiot. Hyötyjiksi jäävät rikkaimmat yksityishenkilöt ja suuryritysten osakkeenomistajat. Näin tuloerot kansalaisten välillä kasvavat.

Erityisen haitallista verokilpailu on ollut kehitysmaille, joille yritysverotus on perinteisesti ollut merkittävä tulonlähde. Kun monikansalliset yhtiöt kilpailuttavat valtioita keskenään esimerkiksi vapaatuotantoalueita hyödyntäen ja vaatien, saattavat valtioiden näistä yrityksistä saamat hyödyt painua nollaan tai jopa miinusmerkkisiksi.

Verokilpailu on luonteeltaan kansainvälinen ongelma. Sen vuoksi siihen puuttuminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä. Yrityksiä pitäisi velvoittaa maksamaan veronsa sinne, missä ne todellisuudessa toimivat, eikä esimerkiksi veroparatiiseihin.

Niin kauan kuin sitovia sopimuksia ei ole, on yrityksiltä syytä vaatia verojensa maksua todellisiin toimintamaihin yhteiskuntavastuun nimissä.

Matti Ylönen