Kolumni: Globalisaatio ja köyhyys

Heikki Hiilamo
6.5.2008

IMF:n ja Citybankin kautta Israelin keskuspankin johtajaksi päätynyt Stanley Fischer luennoi vuonna 2003 yhdysvaltalaisekonomistien järjestön vuosikokouksessa talouden globalisaation vaikutuksista.

Fischer esitti kaksi kuviota. Ensimmäinen kuvasi henkilöä kohden lasketun vuoden 1980 tulotason yhteyttä kansantulon kasvuprosenttiin vuosina 1980–2000 eri maissa. Globalisaation puolustajien mukaan riippuvuuden pitäisi olla negatiivinen: mitä matalammat tulot, sen suurempi kasvu. Näin ei kuitenkaan ollut.

Tilastot kertoivat, että kasvu oli ollut kaikkein hitainta – tai sitä ei ollut lainkaan – juuri niissä maissa, joissa tulot olivat alhaisimmat jo lähtötilanteessa. Tämä pätee erityisesti Saharan eteläpuolen afrikkalaisiin maihin. Tulos puhuu siirtomaateorian puolesta. Rikkaat maat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet.

Fischerin toinen kuvio esitti samaa asiaa, mutta tällä kertaa niin, että tarkastelussa painotettiin maiden asukaslukuja. Tulokset muuttuivat täysin. Enemmistö köyhien maiden kansalaisista oli vaurastunut välillä 1980–2000 nopeammin kuin rikkaiden maiden kansalaiset.

Tuloksessa oli kyse vain kahden maan kehityksestä. Kiinan ja Intian nopea talouskasvu viimeisen 20 vuoden aikana tuntuu vakuuttavan globalisaation eduista, varsinkin kun juuri nämä maat ovat tietoisesti avanneet talouksiaan. Fischerin ja monen muun tulkinta on, että globalisaatio palkitsee ne, jotka lähtevät siihen mukaan.

Johtopäätöksen pätevyys riippuu kuitenkin mittarista. Länsimaissa köyhyys tarkoittaa yleensä tulojen vähäisyyttä. Yleisimmän määritelmän mukaan köyhiä ovat ne, joiden kotitalouden tulot jäävät alle 50 prosentin mediaanitulosta. Menettely on nurkuen hyväksytty, koska länsimaissa taloudellinen hyvinvointi riippuu lähes yksinomaan rahalla hankittavista tuotteista ja palveluista.

Kehitysmaissa rahatalous ei ole vielä syrjäyttänyt vaihtoon ja ilmaishyödykkeisiin perustuvaa taloutta. Tuloissa ei näy itse tuotettujen, kerättyjen, vaihdettujen tai lahjoituksina saatujen hyödykkeiden arvoa. Toisin sanoen henkilökohtaiset, kotitalouskohtaiset tai kansantuotteesta lasketut tulot eivät kerro koko totuutta.

Tulojen sijaan köyhyyttä on yritetty mitata myös kulutuksen avulla. Tämäkin on ongelmallista, koska kulutustarpeet muuttuvat ajan mukana. Esimerkiksi kaupungistumisen ja muiden yhteiskunnallisten murrosten seurauksena asumisen, liikkumisen, terveydenhuollon ja ravinnon kustannukset nousevat.

Kolmas mahdollisuus on mitata köyhyyttä moniulotteisena ilmiönä. Kansainväliset järjestöjen retoriikassa, erityisesti OECD:n kehitysjärjestössä DAC:ssa ja YK:n vuosituhatjulistuksissa, köyhyys on alettu määrittää viisiulotteiseksi ilmiöksi.

Taloudellisten voimavarojen puutteen lisäksi köyhyyttä on inhimillisen toimintakyvyn puute (terveyden, koulutuksen, ravinnon, puhtaan veden ja asumisen vajaus), poliittisen toimintakyvyn puute (ihmisoikeuksien loukkaukset, kykenemättömyys vaikuttaa julkiseen päätöksentekoon), sosiaalisen toimintakyvyn puute (kykenemättömyys osallistua yhteisön toimintaan sen arvostettuna jäsenenä) sekä turvattomuus ja haavoittuvuus.

Köyhyyden tulkitseminen moniulotteiseksi ongelmaksi antaa mahdollisuuden hahmottaa paremmin globalisaation kaltaisten laajojen yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksia heikoimmassa asemassa olevien tilanteeseen. Pulmana on kuitenkin se, että köyhyyden eri ulottuvuuksia on erittäin vaikea mitata erikseen, saati sitten yhdessä.

Yhden harvoista poikkeuksista tekee YK:n kehitysjärjestön UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksi. Se antaa yhtä ristiriitaisen kuvan hyvinvoinnin kehityksestä maapallolla kuin Fischerin kalvot. Ihmisten elinolot ovat yhtäällä parantuneet hämmästyttävän nopeasti ja toisaalla huonontuneet rajusti.

Globalisaatiokeskustelu muistuttaa läheisesti 1980- ja 1990-lukujen kehityskeskustelua. Vaikeimmat kysymykset koskevat kehityksen olemusta: Voivatko länsimaat käyttää esimerkkinä kehitysmaille omaa tietään teollistumisesta kohti tietoyhteiskuntaa? Onko länsimailla tarjota myös sosiaalisia innovaatioita köyhien maiden käyttöön (esimerkiksi hyvinvointivaltio ja sen instituutiot)? Mitä länsimaat voisivat oppia kehitysmailta? Voisiko kehitys olla kaikkien maiden yhteinen projekti?

Lisäksi on huomioitava, ettei taloudellinen köyhyys ei ole ainoa köyhyyden muoto. On myös kulttuurista köyhyyttä, sosiaalista köyhyyttä, eettistä köyhyyttä, ekologista köyhyyttä ja henkistä köyhyyttä – ja nämä ovat tavallisempia rikkaissa länsimaissa kuin niin kutsutussa köyhässä etelässä. Tällaisia köyhyyden muotoja ei poisteta dollareilla tai euroilla, vaan siihen tarvitaan myötäelämisen kykyä ja oikeudenmukaisuutta, toisista huolehtimista ja resurssien yhteistä käyttöä.

Ainakin selvää on se, että toisen maailmansodan jälkeinen usko yhteiskuntien kehittymisestä vääjäämättömästi parempaan suuntaan on haihtumassa. Samalla on mahdollista korjata käsitystä kehitysmaiden köyhyyden historiallisesta kehityksestä.

Länsimaissa on totuttu ajattelemaan, että kehitysmaita oli ensin ja siten kehityttiin vauraammalle tasolle. Todellisuudessa taloudellisella kehityksellä on taipumus luoda köyhyyttä. Haaste toimintamahdollisuuksien tasaisesta jakamisesta kaikille kansalaisille on yhteinen kaikille maille kansantuotteen tasosta riippumatta..

Heikki Hiilamo on johtaja Diakonia-ammattikorkeakoulussa.