Omistus keskittyy rikkaimmille

Globaalien tuloerojen kasvua on käsitelty julkisuudessa viime vuosina taajaan. Sen sijaan keskustelu maailmanlaajuisista varallisuuseroista on jäänyt lähes olemattomaksi. Varallisuuserot ovat kuitenkin kasvaneet paljon tuloeroja enemmän.

Taloudellisten valtarakenteiden kannalta nimenomaan omistajuus ja omaisuus ovat keskeisimmässä asemassa. Pääoman omistaminen tarjoaa investointimahdollisuuksia sekä talouspoliittista ehdollistamisvaltaa: pääoman omistajat voivat esimerkiksi uhata investointien siirtämisellä alhaisemman veroasteen maihin, mikäli heidän haluamiaan talouspoliittisia uudistuksia ei toteuteta.

Varallisuuserojen suuruus hahmottuu tarkasteltaessa eri tuloluokkien välisiä eroja. Rikkain kaksi prosenttia maailman väestöstä omistaa globaalista varallisuudesta 51 prosenttia. Vaurain kymmenen prosenttia taas hallitsee peräti 85 prosenttia maailman varallisuudesta. Samaan aikaan maailman väestön köyhempi puolisko omistaa vain yhden prosentin maailman yhteenlasketusta pääomasta.

Globaaleja varallisuuseroja voi tarkastella sekä etelän ja pohjoisen erojen kautta että poikkikansallisena kysymyksenä. Yhtäältä Yhdysvallat, Japani ja Eurooppa omistavat suurimman osan maailman varallisuudesta. Toisaalta varallisuuserot vauraimpien maiden sisällä ovat valtavat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rikkain kymmenen prosenttia omistaa 70 prosenttia pääomasta. Vauraimmin prosentin osuus on lähes kolmannes.

Varallisuuserojen laajuus ja kasvu liittyvät globaalin rahoitusarkkitehtuurin kehitykseen. Kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustuneen Bretton Woods -järjestelmän romahdettua 1970-luvun alussa talouspoliittiset kasvustrategiat yhdenmukaistuivat. Talouspolitiikkaa alettiin erityisesti kehitysmaissa virittää ulkomaisille suorille sijoituksille myönteiseen suuntaan.

Samanlaisia uudistuksia ryhdyttiin toteuttamaan kuitenkin pian myös länsimaissa, kun mahdollisuudet laajamittaisiin julkisiin investointeihin rapautuivat muun muassa verokilpailun ja veroparatiisitalouden laajentumisen myötä.

Nämä muutokset ovat johtaneet jatkuvaan yritys- ja pääomaverokannan alentamiseen kaikkialla. Tämä on kärjistänyt varallisuuseroja, kun verotuksen uudelleenjakovaikutus on heikentynyt. Toisaalta yhä uusien yhteiskunnan alueiden tuominen markkinoiden piiriin on tarjonnut lisää mahdollisuuksia pääoman kasautumiselle. Kelluvien valuuttakurssien järjestelmä on myös mahdollistanut spekulatiivisen sijoitustoiminnan, jonka avulla voidaan saavuttaa nopeasti valtavia voittoja.

Omistajuuden keskittymisen purkaminen edellyttäisi kokonaan uudenlaista maailmantalouden sääntelyä. Pääomakontrolleihin ja kansalliseen sääntelyyn pohjautuvat mallit ovat osoittautuneet toimimattomiksi. Bretton Woods -järjestelmä rakennettiin heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta jo 1950-luvulla sen toimintamahdollisuudet heikkenivät niin sanottujen eurodollarimarkkinoiden syntymisen myötä.

Globaaleja varallisuuseroja voidaan tasata vain luomalla ylikansallisia ja demokraattisia maailmantalouden sääntelymekanismeja.

Lauri Holappa