Kuka turvallisuutta tuottaa ja kenelle?

Kuva: Ivar Zantinge (CC)

(Tekstiä on viimeksi muokattu 2.12.2008)

Turvallisuus voi tarkoittaa monia asioita. Parranajokone on turvallinen, jos siitä ei saa sähköiskua tai haavaa leukaan. Turvallisessa lomakohteessa ei tarvitse pelätä taskuvarkaita. Koti on turvallinen, kun seinät ja katto eivät sorru, vanhemmat eivät juopottele tai pahoinpitele, kun pöydässä on riittävästi ruokaa. Turvallisuus on sitä, että tuntee olonsa turvalliseksi.

Silloin, kun poliitikot ja muut päättäjät puhuvat turvallisuudesta, sanalla on useimmiten tarkoitettu valtion suojaamista sisäisiltä ja ulkoisilta uhilta. Näistä keskeisimpiä ovat sota ja rikollisuus. Turvallisuuden takaavat siis armeija ja poliisi.

Tällaisen turvallisuuden varmistamista on perinteisesti pidetty valtion tärkeimpänä tehtävänä. Julkisen sektorin pienentämistä kiivaimminkin ajaneet ovat olleet yksimielisiä siitä, että tästä peruspalvelusta ei tingitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut.

Turvallisuuspalveluista on tullut kauppatavaraa. Palkkasotureita, palkka-armeijoita ja henkivartijoita on toki aina ollut, mutta ne ovat pääasiallisesti joko koskettaneet varsin pientä ihmisjoukkoa tai olleet valtion tiukassa kontrollissa. Nykyisin voittoa tavoittelevat yhtiöt pyörittävät valtavaa turvallisuusbisnestä.

Suomessa ilmiö näkyy selvimmin vartiointiyritysten kasvuna sekä turvalaitteistojen myynnin lisääntymisenä. Maailmalla on menty paljon pidemmälle. Esimerkiksi Australiassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa yksityiset vankilat ovat osoittautuneet kannattavaksi liiketoiminnaksi.

Sodankäyntiä on yksityistetty eniten USA:ssa. Irakissa palvelevista amerikkalaisista noin joka kahdeksas työskentelee yksityiselle firmalle. Lisäksi 120 000 irakilaista myy osaamistaan Yhdysvaltain armeijalle. On arvioitu, että nykykehityksellä Irakin turvallisuus- ja sotapalveluiden vuosimarkkinat kasvaisivat yli 200 miljardiin dollariin vuoteen 2010 mennessä.

Sodan kansantaloudelliset vaikukset ovat moninaisia ja riippuvat sekä konfliktin luonteesta että tarkastelunäkökulmasta.

Sota työllistää sotilaita ja muuta henkilökuntaa, vauhdittaa tuotekehittelyä ja kasvattaa sotateollisuuden myyntiä, mikä luo myös lisää työpaikkoja. Yksin logistiikka- ja öljyteollisuuden palveluja tuottavan Halliburtonin Irakin-sopimusten arvo oli vuoden 2006 lopulla yli 20 miljardia dollaria. Toisaalta amerikkalaisten veronmaksajien rahoja on kulunut Irakissa satoja miljardeja.

Jos tilanne onkin mieleinen sotateollisuuden osakkeenomistajille, se ei välttämättä ole sitä asuntolainansa kanssa painivalle perusjenkille. Useimpia irakilaisia ei ainakaan hymyilytä.

Maan talous on raunioina. Valtaosalla ihmisistä ei ole työtä, puhtaasta vedestä on pulaa ja sähköä riittää keskimäärin muutamaksi tunniksi päivässä. Todennäköisesti useita satoja tuhansia on menehtynyt. Pakolaiseksi ulkomaille on lähtenyt noin kaksi miljoonaa, ja maan sisäisiä pakolaisia on yhtä paljon. Väkivaltaisuuksien vähentymisestä huolimatta Irak on edelleen yksi maailman turvattomimmista paikoista.

Koska sotateollisuus- ja turvallisuusyritykset elävät konflikteista, voi miettiä, miksi ne edes pyrkisivät aidosti edistämään rauhaa.

Kylmän sodan jälkeen valtio- ja asevoimakeskeisen turvallisuusajattelun rinnalla on alettu yhä enemmän puhua niin sanotusta laajasta turvallisuudesta. Tämä liittyy siihen, että etenkin kehittyneissä maissa sodan uhka on vähentynyt, mutta muunlaisten riskien todennäköisyys kasvanut.

Ilmastonmuutos, järjestäytynyt rikollisuus, ydinvoimalaonnettomuus tai sars-epidemian tyyppiset kulkutaudit ovat monin paikoin todellisempia vaaroja kuin perinteinen sota. Ne eivät kunnioita valtioiden rajoja, eikä niitä voi ehkäistä asein. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttama luonnonvarojen kuihtuminen saattaa kuitenkin synnyttää aseellisia selkkauksia.

Turvallisuutta ei enää ajatella vain kansallisvaltion, vaan myös yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Inhimillinen turvallisuus edellyttää inhimillistä kohtelua, perustarpeiden tyydyttämistä ja ihmisoikeuksia.

Lämmin ateria lisäisi maailman yli 900 miljoonan nälkää näkevän turvan tunnetta enemmän kuin rajavalvonnan tehostaminen. Mahdollisuus työntekoon ja kunnolliseen elämään on puolestaan paras tapa vähentää rikollisuutta. Tästä näkökulmasta tehokkainta turvallisuuspolitiikkaa onkin kriisiytymistä ehkäisevä sosiaali-, kehitys- ja talouspolitiikka. Esimerkiksi EU on ensisijaisesti taloudellinen yhteisö, mutta sen suurin saavutus on ollut rauha jäsenmaiden välillä.

On hyvä myös muistaa, että joissain tapauksissa valtio on pikemminkin turvallisuusuhka kuin turvallisuuden takaaja. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä kansalaisiaan sortaneista hallinnoista. Ei auta, että kodin seinät ovat paksut ja ovi lukossa, jos oma perhe kohtelee huonosti.

Henri Purje