Mitä kehitys on?

Kuvitus: Banksy

Ajatus ihmislähtöisestä kehityksestä eli siitä, että ihminen ottaa itse ohjat käsiinsä luonnon armoille jättäytymisen sijaan, syntyi teollisen vallankumouksen innoittamana. Käsite on leimallisen länsimainen. Pohjoisen pallonpuoliskon rikkaat teollisuusvaltiot alkoivat kutsua itseään kehittyneiksi. Samalla ne tulivat esimerkillään määritelleeksi sen, mitä kehittynyt tarkoittaa.

Kehityksen puolesta on helppo puhua, koska sillä lähtökohtaisesti tarkoitetaan myönteistä muutosta. Kyseessä voi olla yhtä hyvin talouskasvu, koulutuksen parantaminen, demokratisoituminen tai ympäristönsuojelu kuin kulkutautien pysäyttäminen.

Hankalaksi käsitteen tekee se, että sama muutosprosessi voi eri vinkkeleistä tarkasteltuna olla myönteistä tai kielteistä. Esimerkiksi maatalouden tehostaminen saattaa lisätä tuottavuutta, mutta aiheuttaa samalla vakavia seurauksia ympäristölle ja paikallisille yhteisöille. Teollistuminen kohentaa sijoitusta bruttokansantuotetta mittaavilla listoilla, mutta voi myös huonontaa köyhimpien elinoloja. Olennaista on, kenen näkökulmasta kehitys määritellään.

Käytännössä yhtä asiaa on hankala kehittää irrallaan muista. Aliravitsemuksesta aiheutuvien sairauksien parantaminen on kuin veden kantamista kaivoon, jos itse aliravitsemusta aiheuttavia ongelmia ei kyetä ratkaisemaan. Koulujen rakentaminen ei auta, jos opettajista on pulaa. Kestävä muutos vaatiikin usein yhteiskunnallisen tason murrosta, joka harvoin onnistuu kivuttomasti.

Eri aikoina kehitys ja sen tavoitteet on ymmärretty eri tavoin.

Kehitysajattelun juuret ovat viime vuosisadan alun talouden kasvuteorioissa. Varsinainen kehitystutkimus alkoi muotoutua 1900-luvun puolivälissä. Tuolloin kehitys ymmärrettiin useimmiten suoraviivaiseksi tai portaittaiseksi, pitkälti talouskasvun vetämäksi edistykseksi. Mittapuuna toimi teknologian ja hyvinvoinnin mallimaa Yhdysvallat, jonka esimerkin muut valtiot yrittivät saavuttaa. Kun maa rikastuu, siitä hyötyvät kaikki, ajattelutapa antoi ymmärtää. Osan väestöstä rikastuessa vauraus hiljalleen tihkuu muuallekin yhteiskuntaan.

1960- ja 1970-luvuilla yksisuuntaista ja yksiulotteista kehityksen mallia alettiin arvostella. Niin sanottu riippuvaisuuskoulukunta korosti, että maailmankaupan epätasa-arvoiset rakenteet asettavat valtiot keskenään epäreiluun asemaan: vauraus kasaantuu jo ennestään rikkaille köyhien köyhtyessä entisestään. Radikaaleimmat ehdottivat valtiovetoisen kehityksen turvaamista maailmankaupasta irtautumalla.

1980-luvulla vaihtoehtoiset kehitysnäkemykset käänsivät aiemman rakenne- ja valtiovetoisen asetelman päälaelleen. Kehityksen keskipisteeksi otettiin yksilö. Yksilön vaikutusvaltaa omaan elämäänsä korostettiin, ja aidon kehityksen uskottiin olevan mahdollista vain alhaalta ylöspäin, ihmisestä itsestään lähtien. Näkökulmaa muokkasi todennäköisesti aikaisempien vuosikymmenten kehitysyhteistyöstä opittu läksy: kehitys ei ole kelpoa vientitavaraa, ellei sitä saada juurrutettua paikallisiin yhteisöihin.

Käsitys kehityksestä vaikuttaa siihen, miten sitä ajatellaan parhaiten saavutettavan. Talouskasvun kannattaja haluaa maailmankaupan vapaaksi ja kehitysmaiden potentiaalin täyteen käyttöön. Inhimillistä kehitystä korostava vastaa, ettei kehitys ole mahdollista, ellei paikallisilla ihmisillä ole mahdollisuutta itse sitä toteuttaa. Maailmankaupan rakenteiden kriitikon mielestä kehitysponnistuksilla ei ole mitään arvoa, jos rahat kuitenkin valuvat lopulta rikkaiden kirstuun.

2000-luvun kehitysajattelua kuvaa ehkä parhaiten hajanaisuus. Eri tavat ymmärtää kehitys elävät rinta rinnan toinen toistaan haastaen. Talouskasvun keskeisyyttä kehityksessä korostavat etenkin kansainväliset rahoituslaitokset, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Maailmankaupan rakenteiden merkitystä painottavat nykyään valtiollisten toimijoiden sijaan monet kansalaisjärjestöt. Inhimillinen kehitys puolestaan näkyy esimerkiksi YK:n vuosituhattavoitteissa, joissa muutoksen kohteena ovat ihmiset, eivät niinkään talous tai maailmanmarkkinat.

Jenni Karjalainen