Mitä kehitysyhteistyö on ja mihin sitä tarvitaan?

Kehitysapu tarkoittaa teollistuneiden maiden antamaa taloudellista tai aineellista tukea kehitysmaille. Apua ryhdyttiin antamaan toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin tuettiin Euroopan jälleenrakennusta. 1960-luvulla kehitysapua ja -yhteistyötä laajennettiin kehitysmaihin.

YK:n vuosikokouksessa vuonna 1970 teollisuusmaat lupautuivat auttamaan kehitysmaita. Tuolloin sovittiin aputavoitteeksi 0,7 prosenttia bruttokansantulosta. Myös Suomi sitoutui tähän.

Kehitysavun lisäksi usein käytetään myös nimitystä "kehitysyhteistyö", joka perustuu pitkäaikaiseen kehitysajatukseen; kumppanuuteen, jonka perimmäisenä tarkoituksena on tukea kehitysmaan elinolosuhteiden parantamista. Muita pidempiaikaisia avun muotoja ovat esimerkiksi infrastruktuuria (esim. tiet, rakennukset, vedenjakelujärjestelmä, sähkö, viestintäyhteydet), peruspalveluita (esim.. koulutus ja terveydenhuolto) ja paikallishallintoa tukevat ohjelmat tai projektit. Myös humanitaarinen apu on yksi kehitysavun muoto. Sillä lievitetään esimerkiksi konfliktin, epidemian tai luonnonkatastrofin aiheuttamaa hetkellistä hätää.

Kehitysapu voi olla kahdenvälistä eli bilateraalista (esimerkiksi Suomen ja Mosambikin välillä), monenvälistä eli multilateraalista (esimerkiksi YK:n, Maailmanpankin ja EU:n eri yhteistyömuodot) tai kansalaisjärjestöjen organisoimaa.

Vuonna 2005 teollisuusmaat (OECD-maat) antoivat kehitysapua 107 miljardia Yhdysvaltain dollaria. EU:n ja sen jäsenvaltioiden yhteenlaskettu osuus kaikesta virallisesta kansainvälisestä kehitysyhteistyöavusta on 52 prosenttia, rahassa mitattuna noin 40 miljardia euroa. Yksittäisistä maista prosentuaalisesti eniten apua antavat Ruotsi, Norja, Tanska, Hollanti ja Luxemburg. Rahassa mitattuna suurin avunantaja on Yhdysvallat.

Suomen kehitysapu vuonna 2006 oli 658 miljoonaa euroa eli 0,39 prosenttia bruttokansantulosta. Suomi on kerran saavuttanut 0,7 prosentin tavoitetason. Tämä tapahtui vuosina 1991–92.

Suomi antaa monenvälistä, kahdenvälistä ja järjestöjen kautta menevää apua. Kehitysyhteistyötä tehdään noin 57 kehitysmaan kanssa. Näistä pitkäaikaisia pääyhteistyömaita ovat Afrikassa Etiopia, Kenia, Mosambik, Sambia ja Tansania, Aasiassa Nepal ja Vietnam sekä Latinalaisessa Amerikassa Nicaragua.

Mihin kehitysapua tarvitaan?
Kehitysavusta kiistellään paljon. Kiistat koskevat esimerkiksi sitä, kuinka paljon kehitysapua pitäisi antaa, kenelle sitä pitäisi antaa, mitä kautta sitä pitäisi antaa, ja minkälaista avun tulisi olla.

Varojen ja resurssien riittämättömyyden lisäksi ongelmana on esimerkiksi kehitysyhteistyön tuloksellisuus – tai sen puute. Toimien pirstaleisuus, väärinkäytökset (korruptio), demokratian kehittymättömyys, avun sitominen tavaroiden ja palvelujen ostoon avunantajamaasta sekä taloudelliset ehdot (talouden vapauttaminen ja yksityistäminen) syövät usein vaikuttavuutta. Kehitysyhteistyön kestävyyttä ja tehokkuutta voidaan parantaa esimerkiksi lisäämällä köyhien maiden ja ihmisten omistajuutta eli vaikutusmahdollisuuksia suunnitella ja toteuttaa omia kehitystoimenpiteitä, parantamalla koordinaatiota sekä avunantajamaiden että avunantajan ja vastaanottajan välillä ja keskittämällä kehitysyhteistyötä harvempiin maihin.

Noin puolet maailman väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Äärimäisen köyhyyden vähentäminen ja poistaminen maailmasta on kansainvälinen velvollisuus. YK:n arvion mukaan pelkästään vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi vuoteen 2015 mennessä tarvittaisiin noin 180 miljardia dollaria lisäapua.

Yksin kehitysavulla ei maailman köyhyyttä voiteta, mutta avullakin on vaikutusta. Esimerkiksi sitten 1960-luvun lapsikuolleisuus köyhissä maissa on puolittunut, aliravitsemus on vähentynyt kolmanneksella ja koulutusta vaille jäävien lasten määrä on supistunut puolesta alle neljännekseen.

Kehitysapu ja kauppapolitiikka

Kehitykseen vaikuttavat muun muassa konfliktit, sodat, luonnonkatastrofit ja epidemiat. Myös länsimaiden kauppa- ja lainapolitiikka pitävät köyhiä maita köyhinä. Esimerkiksi kansainvälisen asekaupan arvo oli vuonna 2006 kymmenkertainen (noin 1100 miljardia dollaria) kansainväliseen kehitysapuun nähden.

Maailmankaupan säännöt suosivat tällä hetkellä erityisesti rikkaita maita. Köyhimmät valtiot joutuvat avaamaan markkinoitaan globaalille kilpailulle nopeammin kuin niiden kehityksen kannalta olisi edullista. Esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja vesihuollon yksityistäminen ja avaaminen kansainvälisille kilpailulle huolestuttaa, koska köyhillä ihmisillä ei ole varaa maksaa tärkeimmistäkään palveluista. Epäreilu maailmankauppa on suuri syy sille, että kehitysmaat eivät pääse pakenemaan köyhyydestä. Sääntöjä on muutettava, jotta kehitysmailla olisi mahdollisuus kehittää omaa tuotantoaan.

Yksin maatalouden tukemiseen käytetään teollisuusmaissa yli kuusi kertaa enemmän rahaa kuin kehitysyhteistyöhön, mikä tekee länsimaiden tuotteista keinotekoisesti halvempia kuin kehitysmaiden tuotteet, jopa kehitysmaiden omilla markkinoilla. Maailmanmarkkinoilla kehitysmaan tuottaja saa vastaansa keskimäärin kaksi kertaa niin suuret kaupan esteet kuin kilpailija teollisuusmaasta.

Reilumpikaan maailmankauppa ei yksin olisi tie ulos köyhyydestä maille, joilla on tällä hetkellä hyvin vähän myytävää kansainvälisillä markkinoilla. Saharan eteläpuolisen Afrikan – jossa asuu lähes 700 miljoonaa ihmistä – osuus maailman viennistä on pienempi kuin 10 miljoonan asukkaan Belgian. On arvioitu että vaikka köyhimpien maiden koko tuotanto pääsisi esteettä maailmanmarkkinoille, se kattaisi niistä vain 2,4 prosenttia.

Valia Wistuba