You are here

Hikipaja

Globalisaatioliike nosti hikipajojen huonot olot keskusteluun

Toimittaja Naomi Klein kirjoitti vuonna 2000 merkkibrändien tuotantoolosuhteisiin keskittyneen kirjan No Logo, josta tuli välittömästi puheenaihe Yhdysvalloissa, Suomessa ja monessa muussa teollisuusmaassa. Talouden globalisaatio oli Kleinin kirjan julkaisemisen aikaan politiikan iskusana, ja kirjan kuvaamat huonot tuotanto-olosuhteet kehitysmaiden hikipajoissa toivat esiin yhden talouden globalisaation kääntöpuolista.

Hikipajoiksi kutsutaan yleensä työympäristöjä, joiden tuotanto-olosuhteita, palkkoja tai työehtoja pidetään kohtuuttoman huonoina. Useimmiten kyse on kehitysmaihin sijoittuvan alhaisen teknologian kokoonpanoteollisuudesta, mutta hikipajojen käyttö on ollut myös osa teollisuusmaiden historiaa.

Hikipajoihin kiteytyy monia kehityksen ja kansainvälisen talouden kipupisteitä. Niitä puolustetaan usein sillä, että ilman hikipajojen tarjoamaa työtä työntekijöiden asema olisi vieläkin huonompi. Tämä voi pitää paikkansa lyhyellä aikavälillä ja joissain yksittäistapauksissa, mutta taustalla on polttavia todellisia ja kärjistyviä ongelmia.

Hikipajat toimivat usein vapaatuotantoalueilla, joissa niiden paikallisyhteisöille tarjoamat pidemmän aikavälin hyödyt jäävät yleensä vähäisiksi. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja Etelä-Koreassa hikipajojen aikakausi yhdistyi järjestelmälliseen teollisuuspolitiikkaan, joka tähtäsi korkeamman teknologian tuotannon kehittämiseen tullien suojaamana. Nykyiset kauppapolitiikan säännöt eivät salli köyhempien kehitysmaiden valita tätä kehityspolkua, jolloin hikipajoista tulee helposti pysyvä käytäntö.

http://www.sask.fi