You are here

Kehitysmaiden velkaongelma

Velka on politiikkaa

Kehitysmaiden velkakriisiä pidetään yhtenä suurimpana globaalin epätasa-arvon ongelmana. Velkataakka estää monia kehitysmaita parantamasta kansalaistensa elämän edellytyksiä. Lisäksi velka ylläpitää jatkuvaa taloudellista alistussuhdetta maailman rikkaimpiin maihin ja kansainvälisiin rahoitusinstituutioihin, kuten Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin.

Velkakriisi alkoi vuonna 1982, kun Meksiko ilmoitti olevansa kykenemätön maksamaan ulkomaanvelkojansa. Liikepankit alkoivat leikata lainanantoaan alueen valtioille ja IMF kutsuttiin hoitamaan kriisiä. Samaan aikaan Maailmanpankin ja IMF:n lainapäätökset kytkettiin toisiinsa: Maailmanpankilta lainaukseen tarvittiin ”vihreä valo” myös IMF:ltä. Molempien lainat kytkettiin raskaisiin rakennesopeutusohjelmiin. Niitä ei ennen 1980-lukua oltu käytetty.

Kriisin juuret juontuvat 1970-luvulle. Sen syynä on pidetty liiallista innokkuutta sekä lainarahan tarjonnassa että kysynnässä. Teollisuusmaiden pankit kilpailivat aggressiivisesti kehitysmaiden lainamarkkinoista. Lainaa tarjottiin hyvillä ehdoilla: korkotaso oli usein jopa alle inflaation. Riskit kohdistuivat yleensä lainaajamaihin. 1980-luvun alussa korot kuitenkin nousivat nopeasti. Suuri osa lainasta oli maksettava takaisin Yhdysvaltain dollareina, ja myös dollarin kurssi nousi nopeasti 1980-luvun alussa. Vahva dollari ja kansainvälisen talouden taantuma laskivat samaan aikaan kehitysmaiden vientituloja.

Monet maat joutuivat lainaamaan rahaa maksaakseen edellisten velkojen korkoja. Kierre johti yhä kasvavaan velkataakkaan. Lopputuloksena monet maat ovat maksaneet pelkästään korkoja moninkertaisesti verrattuna alkuperäisiin velkasummiin. Kansainväliset yritykset velkaongelman ratkaisuun olivat aina 2000-luvulle asti hyvin vaatimattomia.

Velkaongelma on taloudellinen ja poliittinen kysymys. Se estää monia tulotasoltaan jo valmiiksi köyhiä maita huolehtimasta kansalaistensa hyvinvoinnista, kun julkisia varoja joudutaan käyttämään koronmaksuihin ja velanlyhennyksiin. Lisäksi velkaongelma pitää yllä uuskolonialistisia valtasuhteita etelän ja pohjoisen valtioiden välillä ja estää kehitysmaita osallistumasta tasa-arvoisina toimijoina maailmantalouteen.

Velka on myös poliittinen ja moraalinen ongelma, sillä monet velat on myönnetty aikoinaan diktaattoreille tai lainanantajien eduksi. 1970-luvulla monet kehitysmaat olivat epävakaita diktatuureja. Myös lainan myöntäjillä on osavastuu diktatuureille antamistaan lainoista, sillä kansainvälisen lain mukaan laina joka on myönnetty tietoisesti kansaa vahingoittavana on niin sanottu sietämätön velka. Lisäksi suuri osa lainoista annettiin edistämään lainanantajien omaa vientiteollisuutta. Näitä velkoja, jotka eivät tavalla tai toisella ole koituneet lainaa ottaneen maan kansalaisten hyväksi, kutsutaan yleisesti epäoikeutetuiksi veloiksi.

Lähes kaikki osapuolet ovat sitä mieltä, että ongelmalle on etsittävä ratkaisuja. Erimielisyys vallitsee siitä, mitä tulisi tehdä.

Teollisuusmaat ja lainanantajat ovat kannattaneet ehdollisia helpotuksia maiden maksukykyluokituksen perusteella. Tällaiset helpotukset ovat usein sisältäneet ehtoja, kuten rakennesopeutusohjelmia. Helpotusten osoittauduttua riittämättömiksi monenkeskiset lainanantajat ovat myös mitätöineet joitain lainoja. Maailmanpankin, IMF:n ja rikkaiden maiden HIPC- ja MDRI-velkahelpotusohjelmilla on helpotettu 2000-luvun aikana useiden kaikista köyhimpien maiden velkoja. Summat ovat olleet euromääräisesti merkittäviä. Prosessi on kuitenkin ollut sen läpikäyneille maille raskas ja pitkäkestoinen, eivätkä kaikki kriteerit periaatteessa täyttävät maat ole päässeet mukaan.

Kansalaisliikkeet ovat pitäneet näitä ratkaisumalleja riittämättöminä. Monet etelän kansalaisliikkeet vaativat kaikkien kehitysmaiden kaikkien velkojen täyttä mitätöintiä ilman ehtoja. Toisten mukaan kehitysmaiden pitäisi yksipuolisesti kieltäytyä maksamasta velkoja. Kolmantena vaihtoehtona on jo Ecuadorissa tehty velkojen oikeutuksen arviointi, jota myös Norja parhaillaan myöntämiensä lainojensa osalta tekee. Attac ja monet muut kansalaisliikkeet ovat kannattaneet niin sanotun velkasovittelujärjestelmän tai velkatuomioistuimen perustamista. Sen tavoitteena olisi luoda pysyvä sovittelujärjestelmä menneiden velkojen – mutta myös mahdollisten tulevien velkojen – sovittelemiseksi.

Vuoden 2008 talouskriisi muutti Etelän velkakriisin globaalimmaksi ongelmaksi, kun Kansainvälisen valuuttarahaston lainaohjelmat tulivat Eurooppaan. Myös velkaongelmiin ajautuvat rikkaat maat hyötyisivät velkasovittelusta, kun maksuongelmia ja niiden ratkaisuja ei tarvitsisi ajaa hallitsemattomasti.

www.eurodad.org