You are here

Keskuspankki

Keskuspankki on rahapolitiikan jumala

Keskuspankki vastaa nykyaikaisessa rahataloudessa yksinoikeudella pankkien käyttämän keskuspankkirahan liikkeellelaskusta. Liikepankit taas muuttavat tätä keskuspankkirahaa tavalliseksi rahaksi lainaamalla sitä yrityksille ja yksityishenkilöille. Lisäksi keskuspankki ohjaa muun muassa korkotasoa ja vaikuttaa muuten rahapolitiikan reunaehtoihin. Keskuspankkien tehtävät vaihtelevat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankin tehtävänä on huolehtia työllisyydestä, talouskasvusta ja hintojen vakaudesta. Monien keskuspankkien tehtävänä on vain hintavakaus eli inflaation torjunta. Suomen keskuspankkina toimii Euroopan keskuspankki EKP, jolle euro-alueen valtiot ovat luovuttaneet rahapolitiikan ohjauksen.

Nykyjärjestelmässä keskuspankki voi luoda rahaa lainaamalla rahaa liikepankeille tai ostamalla pankkien hallussa olevia yksityisiä velkakirjoja tai valtioiden velkakirjoja keskuspankkirahalla. Myös valtion kulutus synnyttää aina uutta keskuspankkirahaa. Kun keskuspankkirahaa luodaan, pankkien ja keskuspankin välille muodostuu velkasuhde. Keskuspankki on velkoja ja liikepankit velallisia.

Liikepankit lainaavat rahaa myös toisilleen. Liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa keskinäisten maksusitoumuksiensa selvittämiseen. Näitä sitoumuksia syntyy esimerkiksi silloin, jos pankkien asiakkaat siirtävät rahaa yhdestä pankista toiseen. Sama koskee myös valtion kanssa suoritettuja maksuja. Kun valtio myy velkakirjojaan, esimerkiksi tuotto-obligaatioita, suorittavat ostajatahot maksun valtion keskuspankissa olevalle tilille keskuspankkirahalla. Valtio ei siis hyväksy maksuvälineenä pankkien itsensä luomaa velkarahaa, vaikka yleisesti näin uskotaan.

Liikepankit voivat saada valtion velkakirjat haltuunsa vain keskuspankkirahaa käyttämällä. Näin ollen liikepankkien on aina hankittava taseisiinsa keskuspankkirahaa, ennen kuin ne voivat toimia välittäjinä valtion velkakirjojen myynnissä sijoittajille. Liikepankkien on siis ennen maksun suoritusta käännyttävä keskuspankin (tai muiden keskuspankkirahaa hallussaan pitävien tahojen) puoleen ja lainattava valtiolle maksettava määrä keskuspankkirahaa, jos niiden omat keskuspankkirahavarannot eivät riitä maksun selvittämiseen. Sama koskee verotusta. Jotta liikepankit pystyisivät tilittämään niiden tileille kertyneet verot valtion keskuspankkitilille, on pankkien luovuttava tilitystä vastaavasta määrästä keskuspankkirahaa. Vain tällä tavalla maksusuoritus saa lopullisen vahvistuksen.

Valtion kulutus tapahtuu aina luomalla keskuspankkirahaa, ja vastaavasti rahan kerääminen pois kierrosta veroina tuhoaa keskuspankin liikkeelle laskevaa rahoitusta. Näin keskuspankki voi vaikuttaa liikkeellä olevan keskuspankkirahan määrään. Liikepankit myöntävät toisille pankeille ja yksityisille kuluttajille velkarahaa aina tietyllä kertoimella suhteessa lainojen pohjalla olevaan keskuspankkirahaan.

Keskuspankin on mahdollista ohjata markkinakorkoja haluamalleen tasolle, koska liikepankit ovat riippuvaisia keskuspankkirahan tarjonnasta sekä siitä perittävästä korosta. Mitä korkeampi on keskuspankkirahasta maksettava korko ja mitä niukempaa on keskuspankkirahan saatavuus, sitä suuremman koron liikepankit pyrkivät perimään myöntämistään lainoista. Korkojen noustessa yhä harvempi lainahakemus täyttää lainoille asetetut ehdot ja velkarahan kasvu taloudessa hidastuu. Tämä on ongelmallista varsinkin nykyisessä talousjärjestelmässä, joka edellyttää jatkuvaa kulutuksen kasvua.

Keskuspankkien ja valtioiden suhteiden historia kertoo paljon maailmantalouden ja politiikan välisten suhteiden historiasta. Ensimmäiset keskuspankit olivat 1600- ja 1700-luvuilla yksityisiä yrityksiä. 1900-luvun alkupuolella keskuspankkeja kansallistettiin monissa maissa, ja rahapolitiikan ohjaus kytkettiin vahvemmin valtion menojen, kuten sotaponnistelujen rahoitukseen. 1950-luvulta alkaen trendinä on jälleen ollut keskuspankkien itsenäisyyden lisäämien.

https://rahajatalous.wordpress.com