You are here

Kestävyysvaje

Kestävyysvaje on talouden uuskieltä

Englanninkielinen termi sustainablity gap eli kestävyysvaje rantautui 2010-luvulla suomalaiseen talouskeskusteluun. Sillä viitataan yleensä huoltosuhteeseen, eli työssäkäyvien työikäisten sekä huollettavien (lapset, vanhukset, sairaat, työttömät) suhteeseen, jonka pelätään pahenevan suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle vuoteen 2015 mennessä. Julkisen sektorin kestävyysvajeessa on siis kyse työvoiman riittävyydestä mutta myös riittävästä verotettavasta omaisuudesta ja ansiosta.

Näiden ongelmien todellisuuspohja ja vakavuus riippuu täysin siitä, miten työllisyyden, verotulojen ja Suomen väestöpohjan arvellaan kehittyvän. Siihen vaikuttavat se, mitä ja kuinka paljon verotetaan sekä mitä palveluja tarjotaan. Taustalla on ajatus jonkinlaisesta luonnollisesta työttömyysprosentista.

Jos työllisyysaste olisi samaa luokkaa kuin se oli 1980-luvun loppuvuosina, ei kestävyysvajetta syntyisi lainkaan. Työperäinen maahanmuutto parantaisi kestävyyttä muuttamalla Suomen väestön ikärakennetta nuoremmaksi. Kestävyysvajetta lisää tuotannon siirtyminen halvan työvoiman maihin sekä työn automatisointi.

Verotulojen suhteen kestävyysvaje on poliittinen valinta. Jos veroja suhteessa bruttokansantuotteeseen kerättäisiin saman verran kuin 1990-luvun lopulla, ei budjettivajeita 2000-luvun lopulla ja 2010-luvun alussa olisi ollut.