You are here

Suora sijoitus

Kehityksen edellytyksestä verokilpailuun

Ulkomailta tulevalla suoralla sijoituksella tarkoitetaan investointia, joka antaa ulkomaiselle sijoitukselle valtaa ostamassaan yrityksessä. Suorien sijoitusten keskeinen kysymys on se, onko niistä hyötyä maiden talouskehitykselle. Tutkimus ei anna yksiselitteistä vastausta kysymykseen.

Kansainvälisten pääomavirtojen vapauttaminen oli yksi 1990-luvulla käynnistyneen uusliberalistisen talouden globalisaation tunnuspiirre. Pääomien vapaan liikkumisen ajateltiin johtavan tehokkaaseen resurssien käyttöön: yhteen maahan kertyvät säästöt kanavoituisivat taustalla olevan ajatusmallin mukaan investoinneiksi sinne, missä pääomasta on pulaa.

1970- ja 1980-luvuilla vahva riippuvuus ulkomaisesta pääomasta on johtanut keskimääräistä alempiin bruttokansantuotteisiin ja keskipalkkoihin. 1980-luvun jälkeen suorista investoinneista hyötyneet maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, yhdistivät suorien investointien houkuttelun talouden vahvaan säätelyyn, kuten vaatimuksiin kotimaisten ja ulkomaisten yhtiöiden yhteisyrityksistä, rajoituksiin pääomien kotiuttamisille ja paikallisille, kehittyville teollisuudenaloille annettuun tukeen.

1990-luvulta alkaen vaikuttaa, että ulkoa tulevilla rahavirroilla ei keskimäärin ole enää merkittävää vaikutusta talouskasvuun — ei hyvässä eikä pahassa. Tämä keskiarvotulos tukee näkemystä, jonka mukaan suorien investointien hyödyt riippuvat siitä, miten investointeja säädellään.

Uusliberaalin talouden globalisaation malliesimerkkeinä mainitaan usein Kiina ja Etelä-Korea. Ne ovat kuitenkin teollistuneet aktiivisen teollisuuspolitiikan keinoin. Kiina on kokonsa vuoksi onnistunut Taiwanin ja Etelä-Korean (sekä aiemmin myös Euroopan) esimerkkien mukaan vaatimaan ulkomaisilta investoijilta hyötyjä itselleen. Vain harvat liiketoimintaalat ovat menestyneet ilman valtion aktiivista alkupanosta.