You are here

Teollisuuspolitiikka

Teollisuuspolitiikalla luodaan tulevaisuuden varallisuutta

Mitkä yritykset ja tuotannonalat menestyvät? Mille aloille syntyy työpaikkoja ja kuinka paljon? Miten liiketoiminta jakautuu alueellisesti? Miten tehdä asioita pienemmällä hiilijalanjäljellä? Näihin kaikkiin asioihin voi vaikuttaa teollisuus- ja elinkeinopolitiikalla. Niitä määrittelevät muun muassa kansainväliset kauppasopimukset ja EU:n kilpailusäännöt.

Suomen teollisuuspolitiikan kivijalka on ollut aiempina vuosikymmeninä valtionyhtiöissä. Valtio perusti toisen maailmansodan jälkeen yhtiöitä aloille, joita pidettiin strategisesti tärkeinä tai joiden uskottiin menestyvän tulevaisuudessa. Kansainväliset teollisuuspolitiikan tuulet kääntyivät 1980-ja 1990-luvuilla. Valtionyhtiöissä trendiksi tuli valtion omistuksista luopuminen. Valtionyhtiöiden yksityistäminen oli osa houkuttelevan ympäristön luomista ulkomailta tuleville suorille sijoituksille.

Tukipilarina oli valtavirtataloustieteen suhteellisen edun teoria. Sen mukaan valtion kannattaa erikoistua hyödykkeisiin, joita se pystyy tuottamaan suhteellisesti tehokkaammin kuin muut maat. Sitä vahvistettiin muun muassa Maailmanpankin ja IMF:n piirissä käynnistyneillä tutkimuksilla, jotka keskittyivät etsimään valtion säätelyn aiheuttamia vääristymiä markkinoilla.

Taloushistoria ei tue suhteellisen edun teoriaa. Jos Suomi olisi 1950-luvulta eteenpäin luottanut markkinoiden itseään ohjaavaan voimaan ja senhetkisiin kilpailuvaltteihin, eläisimme yhä edelleen metsästä ja puuteollisuudesta. Tällöin kuitenkin katsottiin tärkeäksi ohjata tuotantorakennetta vastaamaan tulevaisuuden tarpeita aktiivisella teollisuuspolitiikalla.

1980-luvulta lähtien Suomessa tehtiin valtionyhtiöistä pörssiyhtiöitä. Alue- ja työllisyyspolitiikka jäivät taka-alalle. Uusien toimialojen kehitystä alettiin ohjata valtio-omistusten sijaan ensisijaisesti yrityksille suunnattujen tutkimus-, tuotekehittely- ja muiden tukien avulla. Teollisuuspolitiikalle tuli samoihin aikoihin uusia rajoja esimerkiksi EU:n ja Maailman kauppajärjestöjen WTO:n sääntöjen myötä. Teollisuuspolitiikan rooliksi jäi pitää kiinni valtionomistuksista strategisesti tärkeillä toimialoilla tai osa-alueilla, joissa markkinoiden ei katsottu syystä tai toisesta toimivan kunnolla.

Tarve aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan kasvaa ilmastonmuutoksen, öljyvarantojen vähenemisen ja muiden tulevaisuuden uhkakuvien myötä. Historian todistusvoima puhuu aktiivisen teollisuuspolitiikan puolesta. Esimerkiksi Etelä-Korea seurasi 1980-luvulla menestyksekkäästi Japanin ja Euroopan maiden aiemmin käyttämää strategiaa valtionyhtiöiden kautta tapahtuvasta kehityksestä, ja myös Kiina on kehittynyt aktiivisen teollisuuspolitiikan suojassa.