You are here

Velkakriisi

Rikkaat maat voisivat oppia 30 vuotta kestäneestä kehitysmaiden velkakriisistä

Kehitysmaiden velkakriisi käynnistyi vuonna 1982, kun Meksiko ilmoitti ajautuneensa maksukyvyttömyyteen. Rikkaat maat olivat myöntäneet aiempina vuosikymmeninä kehitysmaihin lainoja. Monen diktaattoreille myönnetyn lainan taustalla oli ollut riski- ja tuottoanalyysin sijaan kylmän sodan suurvaltapolitiikka. Maailmantalous ajautui 1970-luvun lopulla lamaan samaan aikaan, kun Yhdysvallat nosti korkotasoaan. Yhä useampi maa ajautui maksukyvyttömyyteen.

Kehitysmaiden velkakriisiä yritettiin ratkoa useilla aloitteilla. Vuonna 1985 esitelty Bakerin suunnitelma juurrutti rakennesopeutusohjelmat osaksi velkapolitiikkaa. Ohjelma ei ottanut huomioon velkataakan kestävyyttä, ja sitä jouduttiin täydentämään vuonna 1989 Yhdysvaltain valtiovarainministeri Nicholas Bradyn mukaan nimetyllä ”Bradyn suunnitelmalla”. Toisin kuin sitä edeltänyt Bakerin suunnitelma, Bradyn malli tarjosi edes jonkinlaisen ratkaisuehdotuksen globaalin etelän maiden velkaongelmaan; kaupallisia velkoja muutettiin matalakorkoisemmiksi mutta pidempikestoisiksi velkakirjoiksi.

Myös Bradyn suunnitelma oli riittämätön. Erityisesti monien tulotasoltaan matalimpien maiden kohdalla alkoi 1990-luvulla näyttää selvältä, että ne eivät saisi ikinä maksettua velkojaan takaisin. Pelkkiin korkomenoihin kului paljon kallisarvoista ulkomaanvaluuttaa. Maltillisetkin suunnitelmat kehityksestä osoittautuivat mahdottomiksi.

Ensimmäinen versio ylivelkaantuneiden köyhien maiden aloitteesta (Heavily Indepted Poor Countries, HIPC) lanseerattiin vuonna 1996. Sitä uudistettiin osin velkakampanjoitsijoiden luoman paineen ansiosta kolme vuotta myöhemmin. Velkahelpotusohjelma koski ensi sijassa Maailmanpankin ja IMF:n velkoja, mutta myös muita kehityspankkeja, valtioita sekä yksityisiä lainanantajia kannustettiin ottamaan osaa aloitteeseen.

Vuonna 2005 mitätöitävien velkojen määrää hieman laajennettiin uudella monenkeskisen velkahelpotuksen aloitteella (Multilateral Debt Relief Initiative, MDRI). Yhteensä 32 pienituloista maata on käynyt läpi HIPC-ohjelman. Lisäksi neljä maata ovat päässeet alkuun HIPC-prosessissa. Prosessi on vienyt yli kymmenen vuotta maata kohden.

Velan käsittely poliittisena kysymyksenä on ollut 2000-luvulla globaalin velkaliikkeen keskeisin vaatimus. Käytännössä tämä tarkoittaa riippumattomien erityistilintarkastusten suorittamista valtioiden veloista. Tämän jälkeen on mahdollista katsoa, mitkä veloista ovat oikeutettuja, ja mitkä pitäisi mitätöidä saman tien. Esimerkkejä mitätöitävistä veloista ovat diktaattorivelat. Lisäksi velkaliike on vaatinut kansainvälisen velkasovittelun käyttöönottoa, jotta valtioiden konkurssien käsittelyyn olisi olemassa ennakoitava, riippumaton elin.