You are here

Kolumni: Viiden kriisin maailma

Jaana Airaksinen
23.9.2009

Maailmassa on viisi isoa kehityssuuntaa, joiden keskellä me juuri nyt elämme. Näin ajattelee Bernard Lietaer ja olen hänen kanssaan aika lailla samaa mieltä.

Lietaer on entinen pankkiiri, nykyisin hän kehittää rinnakkaisia rahajärjestelmiä pankkien ylläpitämien systeemien oheen, ja kirjoittaa niistä kirjoja. (Aiomme julkaista niistä yhden ensi vuonna. Lukekaa siis jäljessä tulevaa tekstiä muistaen, että tässä julkaisija kirjoittaa tulevasta kirjasta, jota hän aikoo myydä mahdollisimman suuria määriä).

Lietaerin hahmottelemat kehityskulut voi tunnistaa. Ekologinen velkamme kasvaa rajusti, ihmiset elävät yhä pidempään, vauraus jakautuu aiempaa epätasaisemmin, työ ja toimeentulo ovat kriisissä ja pankki- ja rahajärjestelmät heiluvat rajusti, jatkuvan epävakaina.

Ekologinen velka tarkoittaa, että kulutamme luontoa enemmän kuin se pystyy kestämään. Monet luonnonprosesseista ovat elintärkeitä taloudelle ja elämälle ylipäänsä.

Ihmiskunnan ekologinen jalanjälki on kuitenkin melkein 30 prosenttia liian suuri. Lajirikkauden suhteen ihminen on varsinainen joukkotuhoase: viimeisen kahden sadan vuoden aikana biologinen monimuotoisuus on kuihtunut enemmän kuin koskaan. Nyt jopa 150 lajia kuolee päivittäin.

Metsään mennään yleensä puskutraktorilla. 1990-luvulla joka minuutti katosi 37 jalkapallokentällistä sademetsää. Joka vuosi puolen Britannian kokoinen alue sademetsää lanataan puista. Metsien mukana menetämme kamppailun ilmastonmuutosta vastaan.

Ilmaston lämpeneminen uhkaa vedensaantia. Himalajan ja Tiibetin jäätiköt ruokkivat Aasian isoja jokia, jotka tuovat vettä yli kahdelle miljardille ihmiselle. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan 80 prosenttia noista jäätiköistä katoaa vuoteen 2035 mennessä, muutaman vuoden päästä niitä ei enää ole.

Alkaa valtava kansainvaellus kuivilta alueilta kohti vettä. Taistelu vedestä johtaa sotiin, Darfurissa niin on jo käynyt.

Lämpenemisen taloudelliset seuraamukset salpaavat hengen: arviolta 40 prosenttia maailmankaupasta perustuu biologisiin tuotteisiin tai prosesseihin.

Viimeisen sadan vuoden aikana terveydenhoito ja elinolosuhteet ovat kohentuneet niin, että eliniänodote on noussut reippaasti. Kun paroni Otto von Bismarck perusti Saksaan sosiaaliturvajärjestelmän vuonna 1870, hän asetti eläkeiäksi 65 vuotta. Ihmiset elivät silloin Saksassa keskimäärin 48-vuotiaiksi. Eläkkeet eivät siis juurikaan rasittanut julkista sektoria.

Nyt on toisin: kaikista koskaan vähintään 65 vuoden iän saavuttaneista ihmisistä (koko maailmassa) kaksi kolmasosaa on tällä hetkellä edelleen elossa. Tämän valtavan porukan eläkkeiden maksu on iso haaste, jota ei ole kunnolla ratkaistu.

Sulle, mulle, mulle, mulle…
Kolmas Bernard Lietaerin hahmottelema iso trendi on tuloerojen räjähdysmäinen kasvu. Jo vuonna 2005 maailman 50 rikkainta ihmistä ansaitsi enemmän kuin 416 miljoonaa köyhintä.

Repeämä ruokkii sosiaalista levottomuutta, mellakoita ja kansannousuja. Monissa paikoissa on yhä epämiellyttävämpää, jopa vaarallisempaa, elää.

Suomessakin tuloerot ovat kasvaneet. Taustalla häämöttää merkittävä rakenteellinen muutos: 1990-luvulla niin sanottu funktionaalinen tulonjako muuttui suuresti. Kaikesta tulonmuodostuksesta Suomessa yhä suurempi osa on pääomatuloa eikä työtuloa niin kuin ennen. Siis eniten ansaitaan omistamalla, ei työtä tekemällä.

Taloutta on poliittisilla päätöksillä määrätietoisesti ohjattu tähän suuntaan erityisesti verotuksella – ja verottomuudella.

Talous-nobelisti Wassily Leontieff on todennut, että ihmisen rooli tärkeimpänä tuotannontekijänä pienenee vääjäämättä samalla tavalla kuin hevosten merkitys maataloustuotannossa ensin kutistui ja sitten katosi kokonaan. Bernard Lietaer miettii, mitä ihmisille sitten tapahtuu? Hevoset saivat kuolla rauhassa.

Työpaikkojen kato huojuttaa vakautta. Yksin Yhdysvalloissa lakkautettiin 598 000 työpaikkaa pelkästään tammikuussa 2009. Kansainvälinen työjärjestö ILO arvioi, että taantuma saattaa pyyhkiä kartalta jopa 51 miljoonaa työpaikkaa. Sen lisäksi 200 miljoonaa työläistä voi kohta joutua elämään äärimmäisessä köyhyydessä. Kilpa työpaikoista on kova. Ne, joilla on töitä, joutuvat tekemään sitä entistä enemmän.

Olotilana kriisi
Maailmanpankin mukaan vuosien 1971 ja 1996 välillä 130 eri maassa oli yhteensä 169 raha- ja 93 pankkikriisiä.

Lietaer katsoo, että vuonna 2008 alkaneessa kriisissä kysymys ei ole niinkään pankkien likviditeettiongelmasta, joka olisi helppo ratkaista lisärahalla. Kyseessä on paljon isompi asia: pankkien vakavaraisuus. Siksi korkojen lasku ei pure.

Lainamylly voi pyöriä vain jos markkinoihin luotetaan. Pankkiirit ja hallitukset ovat riippuvaisia tästä luottamuksesta. Rahaa ”luodaan” kierrättämällä lainoja lainoiksi ja niitä taas lainoiksi. Kun lainat loppuvat, loppuu raha.

Häiriöt rahamarkkinoilla ja pankkisektorilla vaikuttavat syvästi koko yhteiskuntaan ja haittaavat sen toimintaa. Edellä mainitut kehityskulut kiihtyvät.

Vähemmän tunnettua on, että nimenomaan nykyisen rahan laatu vaikuttaa ratkaisevasti näihin megatrendeihin (siis se, kuka hallitsee rahan määrää ja tuotantoa).

Myös tästä Bernard Lietaer on kirjoittanut paljon – ja tarjonnut ratkaisuksi nykyisten yksityispankkien hallitseman rahajärjestelmän rinnalle paikallisia rahajärjestelmiä.

Jaana Airaksinen on Into Kustannuksen toimitusjohtaja.