You are here

Maailman ruokaturva ja ruokasuvereniteetti

Mitä tarkoitetaan ruokaturvalla

Ruokaturva (food security) toteutuu, kun ihmisillä on kaikkina aikoina saatavilla ravitsevaa, turvallista ja kulttuurisesti sopivaa ruokaa aktiivisen elämän ylläpitämiseksi. Tällä hetkellä maailmassa noin 870 miljoonaa ihmistä kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta. Ruokaturva liittyy keskeisesti YK:n vuosituhattavoitteisiin, joissa tavoitteista ensimmäisessä pyritään puolittamaan alle dollarille elävien sekä nälkäisten määrä 2015 mennessä. Ruokaturvan toteutumiseen tarvitaan niin maataloustuotantoa kuin oikeudenmukaista yhteiskuntarakennettakin.

Ruoantuotanto osana maailmantaloutta – kuka tuottaa ja missä?

Ruoantuotanto ja maatalous ovat osa maailmantaloutta. Maataloutta säädellään erilaisilla kauppapoliittisilla keinoilla. Panosintensiivisen maatalouden riippuvuus fossiilisista polttoaineista, etenkin öljystä, kytkee ruoantuotannon tiukasti maailmantalouteen. Ajankohtainen ruoantuotantoon liittyvä kysymys on viljelykelpoisen maan riittävyys ja maakauppaukset (land grabbing). Vuoden 2007–2008 ruokakriisin ja ruuan hintojen nousun myötä on maataloudesta tullut yhä ajankohtaisempi kysymys. Ruokakriisin taustalla oli monia syitä, kuten tuotantokustannusten nousu, väestönkasvun myötä kasvanut maataloustuotteiden kysyntä, ilmastonmuutos, biopolttoaineiden viljelyn lisääntyminen, elintarvikevarastojen pienentyminen, kauppaa vääristävät tuotantotuet, vientirajoitukset sekä hintaspekulaatio.

Noin 38 prosenttia maapallon maapinta-alasta on jonkinlaisen maataloustoiminnan, kuten viljelyn, laidunnuksen, viljelymetsien tai kalankasvatuksen käytössä. Eniten ruokaa tuotetaan Aasiassa ja muilla tiheästi asutuilla alueilla, ja suurin osa tästä ruuasta kulutetaan paikallisesti. Määrällisesti maailmassa tuotetaan eniten riisiä, maissia ja vehnää. Maatiloja on maailmassa arviolta noin 525 miljoonaa. Ne tarjoavat toimeentulon 40 prosentille maailman väestöstä. 95 prosenttia näistä tiloista on pientiloja, joilla tuotetaan neljä viidesosaa kaikesta maailman ruuasta. Kehitysmaissa suurin osa pienviljelijöistä on naisia.

Eikö ruokaa tuoteta riittävästi?

Ruokaturvan määritelmän mukaan pelkästään riittävä ruoan tuotanto ei vielä takaa, että kaikki saisivat riittävästi ravitsevaa ja turvallista ruokaa. Nobel-palkitun Amartya Senin mukaan nälkä on seurausta köyhyydestä ja ihmisten kyvyttömyydestä hankkia ruokaa käyttöönsä. Ruoan hankkiminen vaikeutuu, jos ihmisiltä puuttuvat mahdollisuudet tuottaa itse ruokaansa tai saada sitä markkinoiden, vaihtokaupan tai valtion järjestämän jakelun kautta. Siksi on mahdollista, että nälästä kärsitään myös sellaisessa valtiossa, jossa ruokaa tuotetaan ja sitä on markkinoilla.

Mitä on ruokasuvereniteetti ja mikä yhteys sillä on ruokaturvaan?

Ruokasuvereniteetti on kansojen oikeutta määritellä omat maatalous- ja ruokapolitiikkansa. Toisin sanoin ruokaa ei tulisi kohdella tavanomaisena markkinahyödykkeenä, eikä maataloutta voi soveltaa samanlaisena tekniikkana kaikkialla maailmassa vaan se tulee mukauttaa paikallisiin oloihin sopivaksi. Näin voidaan kiteyttää ruokasuvereniteetin (food sovereignty) ydinviesti.

Käsitteen lanseerasi ensimmäisenä maailmanlaajuinen pienviljelijäliike Via Campesina Maailman ruokahuippukokouksen yhteydessä vuonna 1996. Lanseerauksen taustalla oli kritiikki ruokaturva-määritelmää kohtaan, jonka varjolla pienviljelijäliikkeen mukaan oli mahdollista keskittää maailman ruoantuotanto suurille tiloille ja muutamalle monikansalliselle yhtiölle. Via Campesinan julistuksessa korostetaan naisten ja pienviljelijöiden roolia maailman ruokaturvan kannalta. Esimerkiksi Aasiassa ja Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa pienviljelijät tuottavat 80 prosenttia kaikesta kulutetusta ruuasta. Maailman kauppajärjestö WTO:ta kritisoidaan siitä, ettei se huolehdi oikeudenmukaisesta kilpailutilanteesta, vaikka se on vapaan kaupan ja markkinoiden puolestapuhuja. Ja vaikka kauppa vapautettaisiin kokonaan, tarkoittaen esimerkiksi kaikkien vientitukien poistoa, ei mahdollisuuksia välttämättä luotaisi muille kuin kehitysmaiden keskikokoisille ja suurille, hyvin sijoittuneille tuottajille. Pääpaino tulisi olla yhtäläisien mahdollisuuksien takaaminen maailman yli 500 miljoonalle pienviljelijälle.

Yhdysvallat on suhtautunut epäilevästi ruokasuvereniteetti –käsitteeseen sen kansainvälisen kaupan kritiikin takia. Ruokasuvereniteetin puolestapuhujat korostavat, ettei käsite tee tyhjäksi kaupan merkitystä, vaan ainoastaan pyrkii edistämään sellaista kauppapolitiikkaa ja käytäntöjä, jotka palvelevat yksittäisten kansojen oikeuksia ruokaan ja kestävään ruoantuotantoon. Julistuksessa korostetaan, että naisille on taattava yhtäläiset oikeudet maahan, tuotantopanoksiin, rahoitukseen ja neuvontapalveluihin. Maailman elintarvikejärjestö FAO:n arvion mukaan kehitysmaiden naispienviljelijöiden sadot voisivat olla 20-30 prosenttia suurempia, jos heillä olisi yhtäläinen oikeus miesten kanssa viljelymaahan ja tuotantopanoksiin.

Ruokasuvereniteettikäsitettä on kritisoitu sen moninaisuudesta ja epäselvyydestä. Kritiikki on kohdistunut myös siihen, että käsite on muuttanut merkitystään alkuperäisestä määritelmästä. Ruokasuvereniteettiajattelussa korostuu pien- ja perheviljelyn merkitys ruoantuotannossa, mutta juuri perheissä saattavat toistua perinteiset patriarkaaliset arvot ja käytännöt, jotka heikentävät naisten asemaa. Lisäksi kun julistuksissa puhutaan ruoan kuluttajien, tuottajien ja jakelijoiden huomioonottamisesta, unohdetaan helposti, että tällainen määritelmä pitää sisällään myös monikansalliset yhtiöt.

Mitä ruokasuvereniteetti voisi tarkoittaa läntisissä maissa?

Pienviljelijänäkökulman korostaminen voi tehdä ruokasuvereniteetin käsitteestä etäisen läntisissä maissa asuville, joissa vain pieni osa väestöstä saa elantonsa maataloudesta. Kuitenkin käsitteen alle mahtuu monia relevantteja ruokajärjestelmään liittyviä sosiaalisia, eettisiä, ympäristöllisiä ja taloudellisia kysymyksiä. Länsimaissa ruokasuvereniteettikeskustelu on liittynyt etenkin ruoan ravitsevuuteen ja alkuperään, mutta edennyt yhä poliittisemmaksi kritiikiksi modernia ruokajärjestelmää kohtaan. Kritiikkiä on kohdistunut esimerkiksi modernin maatalouden riippuvuuteen fossiilista polttoaineista, ekosysteemipalveluiden toiminnan heikentymiseen sekä ruoan tuotannon, käsittelyn, jakelun ja myymisen keskittymiseen muutamille ylikansallisille yrityksille.

Ruokasuvereniteetti tarkoittaakin läntisissä maissa usein ruohonjuuritason toimintaa, kuten kumppanuusmaataloutta, ruokaosuuskuntia, yhteisö ja –kouluviljelmiä, tuottajatoreja ja kaupunkiviljelyä, joilla kaikilla uudelleen rakennetaan ja muovataan ruoan kuluttajien ja tuottajien suhdetta. Toisaalta ruohonjuuritason toiminnan lisäksi poliittisellakin tasolla on herätty paikallisen ruoantuotannon positiivisiin työllisyys- ja talousvaikutuksiin. On puhuttu myös ruoan glokalisaatiosta, jolla viitataan paikallisten ruokajärjestelmien globaaliin verkostoon.

Laura Kihlström
--
Kirjoittaja on agroekologiaan erikoistunut maatalous- ja metsätieteiden maisteri. Hän kirjoittaa osana kolmihenkistä työryhmää kirjaa maailmanlaajuisesta ruokaturvasta, joka ilmestyy keväällä 2014.
laurakihlstrom@gmail.com
twitter.com/laurakkihlstrom