You are here

Oikeudenmukaisuus ja globaalit maatalousmarkkinat

Kuva: Matti Ylönen

Maatalous ei enää moniin vuosiin ole kehitysmaissakaan ollut vain itsenäistä pienviljelyä. Siitä on tullut osa globaalia taloutta. Tuotteet kulkevat maanosasta toiseen, ja kuluttajan on vaikea tietää, mistä eineksen ainekset ovat peräisin.

Kuva vanhasta maataloudesta ohjaa kuitenkin vielä kehityssuunnittelua. Uskotaan, että maanviljelijöitä voi parhaiten tukea pienluotoilla eli pienviljelijöille myönnettävillä pienillä lainoilla. Mutta pienluotot eivät tuota tulosta, ellei samalla pureuduta myös markkinaesteisiin ja laatuvaatimuksiin. Ilman satovakuutuksia ja muita suojaverkkoja luotot voivat aiheuttaa velkaantumista, kun tuotantokulut yllättäen kasvavat, kun varastointia ei ole, tai kun kato uhkaa.

Suuri osa kehitysmaiden maanviljelijöistä on vuokraviljelijöitä. Heillä ei ole varaa eikä kiinnostusta investoida kalliisiin tuotantovälineisiin. Kaikkien pienviljelijöiden on myös vaikea selviytyä olosuhteissa, joissa koko määrää kannattavuuden. Esimerkiksi kanafarmit kannattavat vain, kun kanoja on kymmeniätuhansia. Omavarainen kotitaloustuotanto on toki edelleen tärkeää, mutta korkeita tuotantokuluja ja pienlainojen korkoja ei sen tuloilla makseta.

Maaseudun elinkeinot ovat murroksessa. Näemme hälyttäviä merkkejä kaikkialla, mutta emme riittävästi ymmärrä niiden syitä.

Oireisiin lukeutuu kehitysmaiden itsepäinen aliravitsemus, silloinkin kun valtiolliset ruokavarmuusvarastot kasvavat. Näin on esimerkiksi Intiassa. Oireita ovat myös Etelä-Aasiassa lisääntyneet maanviljelijöiden itsemurhat, kaikkialla maailmassa syvenevä elintasokuilu maaseudun ja kaupunkien välillä, maaseudun vanheneminen ja tyhjeneminen sekä kasvavat slummit. Listaan voi lisätä laittomien pakolaisten venevirrat Afrikasta Eurooppaan. Jopa kasvava prostituutio ja ihmiskauppa löytävät uhrinsa maaseudun alikehittyneiltä alueilta, Kaakkois-Aasiasta ja Itä-Euroopasta.

Oireisiin voi lukea myös globaalin talouden kääntöpuolen, rajojen ulkopuolelle ja kaikkialle kulkeutuvat terveydelle vaaralliset ruoka-aineet. Se, että maailman maatalous voi huonosti, maistuu kohta jo meidänkin ruokapöydissämme ja uhkaa terveyttämme.

Kyse ei ole siitä, että maatalous olisi lakannut olemasta tärkeä. Päinvastoin. Uhkaava ilmaston lämpeneminen ja kasvavat biopolttoainemarkkinat ovat nostaneet maaseudun korkeaan kurssiin. Samalla on noussut viljelymaan hinta. Bioteollisuus syrjäyttää jo paikoin ruuantuotantoa. Maakeinottelu ja luonnonsuojelualueiden hakkaaminen viljelymaiksi on lisääntynyt.

Viljelijöiden kannalta hyvä uutinen on, että ruuan raaka-ainehinta on noussut. Kallistuminen on kuitenkin kolhaissut pahiten köyhimpien ruokakoria. Maailman ruokaohjelman WFP:n mukaan ruuan kuluttajahinnat ovat kallistuneet viidenneksen vuodesta 1997, mutta vain pieni osa tästä on jäänyt maanviljelijöille. Samalla tuotantokulut ovat lisääntyneet. Syntipukiksi on tavattu ottaa rikkaiden maiden protektionismi. Onkin totta, että ne vääristävät maatalouskauppaa ja heikentävät köyhien maiden viljelijöiden asemaa pakottaessaan kehitysmaat kilpailemaan tuetun halpatuotannon kanssa.

Uusliberalismin vaikutuksia tulee myös arvioida. On arveltu, että Intian maanviljelijöiden itsemurhat alkoivat maatalouden rakennemuutoksen aikoihin, jolloin Intia avasi maataloutensa ulkomaiselle kilpailulle. Intia on nyt osa globaalia maataloutta. Siellä vaikuttavat kotimaiset ja ulkomaiset tuottaja–varastointi–vienti-järjestelmät. Ketjun takana on usein monikansallinen yhtiö.

Maailmanlaajuistuvat markkinat

Maaseudun tuotanto onkin muuttumassa osaksi maailmanlaajuista teollista ruuantuotannon niin sanottua agrifood-systeemiä, jota yhä useammin vetävät tavaratalot tai supermarketit, joihin tuottajat ovat kiinnittyneet alituottajasopimuksen avulla. Kehitys on vielä epätasaista. Arvioidaan, että supermarketit hallitsevat noin puolta Latinalaisen Amerikan ja Indonesian ruuantuotantomarkkinoista, kolmannesta Kiinassa ja Etelä-Afrikassa. Globaaleja ruokamarkkinoita dominoi muutama yhtiö: yhdysvaltalainen Wal-Mart, ranskalainen Carrefour, hollantilainen Ahold ja eteläafrikkalainen Shoprite.

Maataloustuottajien toiveena aina ollut löytää hyvät markkinat tuotteilleen. Siinä supermarketit voisivat auttaa. Ne solmivat kuitenkin sopimuksia ensi sijassa suurten ja keskisuurten tuottajien kanssa.

Maaseutu on myös osittain siirtynyt tietotalouden kauteen. Kännykkä voi auttaa kehitysmaiden maanviljelijöitä saamaan välitöntä tietoa markkinoista ja hinnoista. Samalla tietotalous merkitsee sitä, että voittoa ei synnytä tieto sinänsä, vaan patentit. Mutta ulkopuolisten patenttiahneus estää köyhiä hyötymästä luonnonrikkauksistaan. Kehitysmaiden sekä alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöjen bioperimän kaupallistaminen, maastavienti ja patentointi ovatkin suuria ongelmia.

Monikansalliset yhtiöt ovat yrittäneet kaapata itselleen esimerkiksi intialaisen basmati-riisin sekä lääkeaineiden ja hygieniatuotteiden raaka-aineena käytetyn neem-puun biopatentit. Kun siemenet on patentoitu, niistä on myös tehty yhden sadon lajikkeita, niin sanottujen terminaattori-siementen avulla. Näin siemenkauppa saadaan jatkuvaan myyntikiertoon. Kehitysmaat ovat vaivoin onnistuneet lunastamaan oikeutensa takaisin oikeusteitse. Monikansalliset yhtiöt ovat myös kehittäneet geenimuunneltua maissia ja muita viljalajikkeita, joiden pitkäaikaisista terveysvaikutuksista ei ole tietoa.

Suurin patenttiuhka kohdistuu alkuperäiskansojen luontoon ja heidän geeniperintäänsä. Maailmanlaajuisen lääketeollisuuden voitoista vain noin 0,001 prosenttia on päätynyt alkuperäiskansoille ja etnisille vähemmistöille, vaikka lääkkeet on kehitetty heidän asuinalueellaan esiintyvistä aineksista heidän perinteidensä mukaisesti.

Yhteiskuntavastuu, terveysvaikutukset ja eettisyys helposti väistyvät, kun on kyse likinäköisestä voiton maksimoinnista. Biopatenttien ympärillä liikkuu suuri raha.

Geneettisesti manipuloiduista tuotteista käydään myös propagandasotaa. Tavallisen kuluttajan on vaikea saada selvää keskustelun kakofoniasta. Tiedonsaantia häiritsevät entisestään kansalaisiksi ja kansalaisliikkeiksi naamioituvat lobbarit, jotka vaikuttavat verkkokeskusteluissa ja lehtien yleisöpalstoilla. He myös lobbaavat aktiivisesti hallituksia sekä alueellisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Jopa EU on myöntänyt, että kansalaiset ja heidän järjestönsä ovat jäämässä tämän toiminnan jalkoihin.

Nykyinen markkinajärjestelmä ei voi taata turvaa pientuottajille, joilla ei ole resursseja osallistua kilpailuun. Kilpailu syrjii heikompia ja köyhimpiä. Markkinatalous pyrkii keskittämään, ei jakamaan vaurautta. Se suosii myös halvinta, ei välttämättä turvallisinta. On luotava vaihtoehtoisia maatalousmarkkinoita. Paikallistuotannolla on edelleen merkitystä, mutta sitä on kehitettävä. Orgaaninen, eettinen ja reilun kaupan tuotanto on myös yksi ratkaisu nykyisiin ongelmiin.

Anita Kelles-Viitanen