You are here

Kuka omistaa ruoan?

International Forum on Globalization
8.10.2007

Globaali ruuantuotanto on viime vuosina keskittynyt yhä harvemmalle yritykselle. Suuryhtiöt väittävät pystyvänsä tuottamaan tehokkaammin ja edullisemmin kuin pienviljelijät ja siten helpottamaan globaalia nälänhätää. Ravintoa on kuitenkin jo nyt tarpeeksi kaikille – nälkä johtuu ruuan epätasaisesta jakautumisesta, ei sen puutteesta. Monikansallisten yritysten toiminnan kääntöpuolena luonnon monimuotoisuus on pienentynyt ja monet pienviljelijät ovat jääneet vaille työtä ja kelvollista elinympäristöä.

Tälläkin hetkellä planeettamme käy kamppailua, jonka ratkaisusta paljolti riippuu koko ihmiskunnan tuleva hyvinvointi. Kyseessä ei ole suinkaan sota terrorismia vastaan, taistelu öljystä eikä edes eri poliittisten ideologioiden yhteentörmäys, vaikka näistä paljon kuuleekin. Kyse on kamppailusta siitä, kuka kasvattaa ja tuottaa maailman ruuan – ja miten se jaetaan. Puhtaan veden saatavuuden ohella tämä on yksi kaikkein vaikeimmista ihmisen kohtaamista haasteista.

Pitäisikö ruuan tuotannon pysyä paikallisen kulttuurin ja olosuhteet tuntevien itsenäisten pienviljelijöiden käsissä? Tällaiset viljelijät ovat kautta aikojen olleet tiiviisti sidoksissa paikalliseen ekosysteemiin, ilmastoon, maaperään, mikro-organismeihin, villieläimiin ja ihmisyhteisöihin. He ovat ruokkineet koko maailman aina näihin päiviin saakka, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tunteneet aina paikalliset tarpeet. Tänäkin päivänä paikallinen viljely tuottaa ruuan suurimmalle osalle maailman ihmisistä.

Vai pitäisikö ruuantuotannon olla globaalien yritysten käsissä? Nämä yritykset mainostavat pystyvänsä tehokkaammin ”ruokkimaan nälkäisen maailman”. Niillä ei kuitenkaan ole suoraa suhdetta maahan eikä paikallisiin yhteisöihin, vaan ne toimivat normaalien yritysmaailman arvojen mukaan: tärkeintä on yrityksen sijoittajille tuottama voitto. Suuryhtiöiden tavoitteena on muuttaa miljoonat hehtaarit aiemmin erilaisia paikallislajikkeita kasvanutta maata suunnattomiksi yhden lajikkeen pelloiksi, jotka kyllästetään tuholaistentorjunta-aineilla ja kemiallisilla lannoitteilla ja joiden viljely vaatii öljyä ahmivia koneita ja kaupallisia siemeniä... Tämän jälkeen ruoka rahdataan merten ja mantereiden poikki, usein vieläpä luksustuotteiksi jo valmiiksi ylensyöneille kuluttajille.

Jättiyhtiöt väittävät usein, että ruuan tuottaminen koko maailmalle on mahdollista ainoastaan heidän tuotantomenetelmiänsä ja jakelukanaviansa käyttäen. Tätä näkemystä ne ovat tuputtaneet vuosi vuoden perään miljardeja dollareita nielleissä viekkaissa televisio- ja lehtimainoksissa. Viime vuosikymmenten aikana ne ovat onnistuneesti siirtäneet suuren osan maailman ruuantuotannosta osaksi suunnatonta teollistunutta järjestelmää, jota yhä isommat ja harvemmat jättiläisyhtiöt pyörittävät.

Suunnanmuutos kohti suuryritysten hallintaa ei kuitenkaan perustu niiden hyvään suoriutumiseen. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n uusimpien arvioiden mukaan noin 900 miljoonaa ihmistä näkee nälkää päivittäin. Vuosittain noin 40 miljoonaa ihmistä kuolee aliravitsemukseen. Ruokaa kuitenkin tuotetaan tarpeeksi kaikkien ruokkimiseksi: FAO:n mukaan nykyisellä ruuantuotannolla voitaisiin tarjota jokaiselle ihmiselle 2 720 kilokaloria päivässä. Nälkäongelma siis johtuu pääosin ruuan ja viljelysmaan epätasaisesta jakautumisesta.

Viime vuosien “maanviljelyksen vallankumous” liittyykin enemmän yritysten kykyyn kontrolloida niitä instansseja ja hallituksia, jotka päättävät siitä, kuka ruokaa saa missäkin kasvattaa ja jakaa, keiden etuja sääntöjä laatiessa ajatellaan – ja kuka kerää voiton.

Nykyistä “vapaakaupan” mallia kuvataan usein esimerkillä kahdesta samanlaisessa lastissa olevasta rahtilaivasta, jotka ohittavat toisensa merellä. Toinen laivoista kuljettaa vehnää Intiasta Yhdysvaltoihin, toinen vehnää Yhdysvalloista Intiaan. Suuret maatalousyritykset ovat keränneet tällaisesta kaupasta valtaisat voitot, osin sen takia, että ne voivat yksin määrätä tuotteiden hinnan. Samaan aikaan pienviljelijät niin pohjoisessa kuin etelässä ovat menettäneet sekä tulonsa että elinympäristönsä.

Suuryritykset ovat voineet tehdä voittoa, kasvaa ja yhdistyä teollisen ruuantuotannon ongelmista huolimatta pääasiassa sen takia, että ne ovat päässeet kirjoittamaan järjestelmän säännöt. Globaalin teollisen ruuantuotantoverkon solmukohdissa toimivilla yrityksillä on perinteisesti ollut hyvinkin läheiset suhteet tärkeisiin hallituksiin ja virallisiin elimiin. Pienviljelijöillä ei tietenkään ole samanlaista pääsyä vallan kabinetteihin kuin kansainvälisillä jäteillä, jotka usein lahjoittavat huomattavasi rahaa avainasemassa oleville hallituksille ja toimivat niiden avokätisinä tukijoina.

Suuryritykset ovat kirjaimellisesti kirjoittaneet ruuantuotantoa säätelevät säädökset: sijoittamisen ja luotonannon säännöt, ruuan turvallisuusstandardit, ulkomaankaupan säännöt, immateriaalioikeudet, patenttilait ja niin edelleen. Nämä megakorporaatiot ovat menestyksekkäästi lobanneet ja olleet luomassa ruuan tuotantoa säätelevää kansainvälistä, suunnatonta ja byrokraattista infrastruktuuria, joka palvelee heidän etujaan – luonnollisesti, onhan se heidän luomuksensa.

Tämä pätee erityisesti Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöihin sekä niihin kymmeniin elimiin ja säädöksiin, joita se valvoo.

Vastustus lisääntyy
Myös päinvastaista kehitystä on havaittavissa. Monet teollisen maanviljelyn selvät virheet, sisäiset ongelmat ja kasvavat vaarat ovat osaltaan edesauttaneet vastakkaista kehitystä. Tämän kehityssuunnan edustajat haluaisivat monesti nähdä koko teollisen maanviljelyn tuotantomallin romahtavan.

Yksi tämän uuden vastarinnan tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista muodoista on kehittyvien maiden muodostamat uudet liittolaisuussuhteet. WTO:n perustamisneuvotteluissa näille maille tarjottiin sopimuksia ota tai jätä -tyyliin. Nyt ne ovat liittyneet yhteen julistaakseen, että eivät enää hyväksy nykyistä järjestelmää ennen kuin maailmankaupan säännöt todella muistuttavat vapaata kauppaa. Globaalin vapaakaupan puoltajat vakuuttivat, että kehitysmaat pääsisivät automaattisesti myymään tuotteitaan länsimaiden rahakkaille markkinoille. Väitettiin myös, että kasvava vienti mahdollistaisi muiden maiden suuremman osallistumisen kehityshankkeisiin ja auttaisi näin velkataakan keventämisessä. Tämä teoria ei ole käynyt toteen, ei ainakaan luvatussa mittakaavassa. Säännöt kun suosivat teollisuusmaiden suuria tuottajia.

Erilaiset kehittyvien maiden yhteisrintamat ovat johtaneet WTO:n ministerikokousten toistuviin epäonnistumisiin. Seattlessa vuonna 1999 neuvottelut päättyivät tuloksettomina nimenomaan maanviljelyn sääntelystä vallinneen erimielisyyden takia. Vuoden 2003 huippukokous Meksikon Cancunissa epäonnistui tärkeiden liittoutumien, kuten ryhmä 77:n, ja Afrikan puuvillantuottajamaiden yhtenäisyyden takia. Hong Kongin kokous joulukuussa 2005 päättyi ilman aikaansaannoksia, ja kesäkuussa 2006 WTO:n johtaja Pascal Lamy jäädytti neuvottelut kokonaan maanviljelykysymyksiä koskeneiden erimielisyyksien johdosta. Tämän seurauksena koko WTO:n legitimiteetti on kyseenalaistettu.

Tärkeään asemaan ovat nousseet myös ne tuhannet pienemmät ryhmät, jotka eivät piittaa kansainvälisistä tai kansallisista säännöistä. Ne ovat jättäytyneet järjestelmän ulkopuolelle, toimivat itsenäisesti, hallitsevat maa-alaansa ja elävöittävät perinteisiä, hyvin toimineita kestävän pienviljelyn käytäntöjä. Samalle ne yrittävät rakentaa yhteisöjään alhaalta ylöspäin.

Muutoksella on kiire
Näiden vastarintaliikkeiden ja uusien ryhmittymien nostaessa päätään myös monet uudet uhat nousevat yhä selvemmin esiin. Ilmastonmuutos ja halvan öljyn loppuminen vaikuttavat varmasti ruuan tuotantotapaan dramaattisesti.

Öljyn hintakehitys ja hinnannousun syyt ovat erittäin keskusteltuja aiheita. Keskustelu on pyörinyt Irakin sodan ja Lähi-idän epävakauden ympärillä, kasvavassa Venäjä-riippuvuudessa, öljyvarojaan kansallistavassa Etelä-Amerikassa sekä öljyn jakeluketjun pullonkauloissa, esimerkiksi jalostamojen riittämättömässä kapasiteetissa. Öljyntuotannon geologiset rajoitukset, kuten niin kutsuttu öljyhuippu – piste, jossa tuotetun öljyn määrä lakkaa kasvamasta ja alkaa laskea –, ovat saaneet huomattavasti vähemmän huomiota osakseen.

Paradoksaalisesti nimenomaan nykyinen teollisen maatalouden järjestelmä pahentaa näitä ongelmia huomattavasti. Noin kolmasosa kaikista ilmaston lämpenemistä nopeuttavista päästöistä syntyy maataloudessa. Yleisesti hyväksytty tosiasia on, että neljännes tärkeimmästä kasvihuonekaasusta, hiilidioksidista, aiheutuu tuholaismyrkkyjen ja kemikaalien käytöstä maataloudessa sekä metsien hakkuista ja biomassan poltosta. Suurin osa ilmakehään pääsevästä metaanista on peräisin lehmistä ja vuohista, metsäpaloista, riisin märkäviljelystä sekä maatalousjärjestelmän synnyttämistä ylijäämätuotteista. 70 prosenttia typpioksideista taas on lähtöisin lannoitteiden käytöstä.

Edellä esitetyt kehityskulut ovat johtamassa yhteisen perintömme, planeettamme ruuantuotantoon tarvittavien resurssien, pikaiseen tuhoutumiseen.

Luonto itse saattaa aikanaan laittaa lopullisen pisteen globaalille teollistuneelle maanviljelylle ja koko sille ruuantuotantotavalle, jota se edustaa. Tämän odottaminen maksaisi kuitenkin miljoonia ihmishenkiä ja asuinsijoja ja johtaisi valtaisaan maailmanlaajuiseen ruokapulaan sekä monien herkkien ekosysteemien tuhoutumiseen. Koska tämä vaara on olemassa, on äärimmäisen tärkeää palauttaa ruuantuotanto nopeasti alueellisten, yhteisöjä, kulttuureja ja luontoa arvostavien järjestelmien hallintaan.

Kirjoitus on ote International Forum on Globalization -järjestön raportin The Rise and Predictable Fall of Globalized Industrial Agriculture (2007) johdannosta.

Suomennos Veikko Eranti